Rehellinen DIY-kateus

Joulun alla se viimeistään aina iskee. Tai no, tämä on ympärivuotista ja myönnän sen auliisti. Kyseessä on totaalikateus siitä, että olisi kiva näpräillä ja tehdä itse, mutta eijaksaehdiosaa. Selaan sillä silmällä sisustusblogeja ja -ehtiä ja mietin, kuinka helppoa tuokin olisi luoda meille. Rakastan yleistä ja sesonkisisustamista, mutta kaikki tällä sektorilla on aina idea-asteella tai odottamissa hyljätyissä pussukoissa inspiraatiota ja ööh, aikaa.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kotona sähköjänisten nanosekuntiakaan yhtä aikaa hengailevat vanhemmat ompelevat itse joululiinat ja verhot, tuunaavat huonekalut, ompelevat tai kutovat joululahjat koko suvulle, askartelevat koristeet ja leipovat kaiken itse ilman valmistaikinoita.

Minulla on tällä saralla siis ideoita, mutta ei kompetenssia viedä projekteja loppuun. Lisähaasteen luo se, että olen äärettömän hyvä keräämään kaikkea tauhkaa, (nauhoja, hilavitkuttumia, kankaita, valmiita- ja puolivalmiita koristeita , sisustusjuttuja, joita pitäisi vähän tuunata tai isompia valmiita sisustusjuttuja, jotka jäävät laittamatta sopiville paikoille), mutta kaiken hyödyntäminen jää aina puolitiehen. Tilanteet päätyvät usein selittelyyn, varsinkin kun olen kertonut ideoista vähintäänkin anopille ja ystäville, jotka sitten kyselevät ”milloinkas se tauluhylly-kollaasi-sisustustyyny-viritelmä nyt tuleekaan”.

Kyllä se tulee. Sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa tai kun jään työttömäksi tai saan vaan muuten kuukausikaupalla täysin vapaata aikaa.

Tänä jouluna vannoin itse tehtyjen joulukorttien, valmiiksi kehystettyjen ja hyllyille aseteltujen valokuvien, uuden vitriinihyllyn ja lastenhuoneen parin ”pikkujutun” nimeen. Mikään näistä ei ole toteutunut. Sain sentään taas parin puolen yön valvomisella viimeisenä mahdollisena tilauspäivänä valmiiksi meidän perheen vuodesta kertovan valokuvakirjan. Muuhun valokuvien tilaamiseen en vuoden aikana olekaan taipunu ja Kakkosen yksivuotiskuvat, jotka on otettu hänen puolitoistavuotispäivänsä tietämillä, ovat edelleen tilaamatta herran ollessa jo reilusti yli kaksivuotias.. Patologista?

Olimme eilen ystäväperheen luona kylässä. Meidän kaksi apinaamme vilistivät 300 neliötä ympäri niin, että kahdelle riitti vahtimista perintötaulujen ehjänä pysymisen ja päävammojen varalta. Kolmen alle viisivuotiaan äiti tarjoili kaunisti katettuna useaa sorttia itse leivottuja konditoriatason viritelmiä, imetti & syötti lapset ja vieraat siinä sivussa, piti jöötä kolmelle koiralle (à vähintään 50 kg), neuloi samalla kohtuullisen vaativan näköistä villapaitaa ja onnistui keskustelemaan ilman jatkuvasti katkeavia lauseita. Miten jotkut osaa ja taipuu näihin mun mittakaavassa ylisuorituksiin niin helpon näköisesti?

Tai vastavuoroisesti: miten minä voin olla näin kädetön?

Nykyisen en kyllä stressaa asialla, vaikka valmistumattomuus edelleen ihmetyttää (siis itseäni, muut ovat jo tottuneet) ja herättää sisäistä hilpeyttä. On jotenkin surkuhupaisan paradoksaalista, että pystyn työssä pyörittämään hyvin ja aikataulussa yhtä aikaa useita useiden ihmisten työpanosta eri aikavyöhykkeilla vaativia projekteja ja tuottamaan niihin mitä tahansa sisältöä missä tahansa formaatissa, mutta  kotioloissa en pysty esimerkiksi tekemään itse ruokaa ja kiinnittämään yhtä ainutta taululistaa saman vuorokauden aikana.

Olin muuten vannonut myös, että teen tänä vuonna itse jonkun kivan oman joulukalenterin. No, sen aika meni. Sitten löysin kaupasta ihastuttavan puisen kalenterin, johon olisi vaan voinut ostaa kivoja ylläreitä luukkuihin. Ne sitten jäi ostamatta, lapset availevat autuaallisena Kakkosen kummitädin tuomia (Tuhannesti kiitos M, pelastit meidät!!) suklaakalentereita ja minä tuijottelen tyhjänpanttina lojuvaa kalenteria (onneksi se on edelleen kaunis) aina ohi mennessäni..

Miten se tämäkään ei täyttynyt itse?

Onneksi menemme jouluksi valmiiseen pöytään. Muuten olisi joulunakin pinaattilettuja. Vannon, että teen anoppilaan kaupasta löytyneet ohjeen mukaisen Royal-suklaakakun ja jonkun graafikalahyydykehässäkän.

Pitäisiköhän ottaa veto Aviomiehen kanssa näiden valmistumisesta..

Muut kuulumiset: 
- Kakkosen ryhmässä on märkärupea - sitä odotellessa.
- Kakkosella on A-luokan uhma, Ykkönen on seesteisessä ja täydellisen aseistariisuvassa uteliaisuuden, oppimishalun ja taitojen kehittymisen symbioosissa. On vähän kasvatuksessa haasteita, kun toiselle pitää tekee mieli karjua koko ajan ja toinen ansaitsee aidosti vain kiitosta.
- Pääsen geneetikon juttusille, ei ne suonet nyt selkeät ole vieläkään. Saan kuitenkin juosta, jos jaksaisin.
- Meillä on toukokuulle lentoliput, hotelli, auto ja tsiljoona ideaa - täältä tullaan Boston! Enää puuttuu lomakoti kuudeksi viikoksi.