Miten puhua lapselle kuolemasta?

Tasapainon jälkeen voi siirtyä astetta vakavampaan aiheeseen. Meidän perheestämme on kuollut isomummu. Tärkeä suvun lähes 95-vuotias matriarkka, lasten oman mummun äiti, miehni mummu. Omalla tavallaan läheinen. Hän oli viimeisiin hetkiin asti skarppi ja aikaansa seuraava älykkö, joka vain viimeisen joulun jälkeisen virusinfektion jälkeen päätti, että nyt riittää. Nyt riittää ruoka ja juoma ja hoitavat lääkkeet. Harmillisesti ihminen ei vain kuole omasta päätöksestään, joten tästä kuukauden hivutuksesta ja tahtojen taistelusta tuli kamalaa seurattavaa. Se muutti suhtautumiseni vanhuuden hoitoon, saattohoidoksi tulkittavaan ja kuolemaan pysyvästi. Lapset eivät tietenkään näitä viimeisiä hetkiä nähneet, mutta kyllä he tiesivät mitä on tapahtumassa ja he reagoivat lopulliseen poisnukkumiseen hyvin voimakkaasti. Ja reagoivat edelleen.

Olemme joutuneet Aviomiehen kanssa pohtimaan rankasti, kuinka paljon lapselle voi kuolemasta kertoa ja mitä siitä ylipäänsä pitää kertoa. Meillä on näitä pitkäikäisen suvun mummon siskoja ja serkkuja menehtynyt Ykkösen aikana useampi ja aiheista on aina puhuttu myös lasten kanssa. Nyt asia tuli ensi kertaa lähelle ja pienen eli tässä tapauksessa yliajattelevan Ykkösen suru on lohdutonta katsottavaa. Hän hoitaa isomummun pehmokissaa kuin oikeaa, hän halusi kaameita käsinmaalattuja kippoja itselleen, hän pohtii, missä mummo nyt on, mitä hautajaisissa tapahtuu ja onko siellä arkussa kylmä. Ykkönen on myös apea, vatsakipuinen, surumielinen ja vetäytyvä. Kun häneltä selvittää syytä, paljastuu lopulta syyksi aina ikävä.

Jotenkin ihmeellisellä tavalla Ykkönen, ja siskonsa jalanjäljillä myös Kakkonen surevat suoraan, näkyvästi ja isosti. Yhteyteen nähden ehkä enemmän kuin olisi olettanut, mutta ehkä Ykkönen ensimmäistä kertaa jotenkin ymmärtää asiaa nimeltä kuolema ja hän suree enemmän koko lopullisuuden ymmärtämistä kuin itse mummoa.

Lasten suru kumpuaa yllättäen. Kakkosen leikeissä lego-hahmot kuolevat ja niitä haudataan. Ykkönen tiukkaa, milloin hän kuolee, tai minä tai isi. Että eihän kukaan vaan kuole. Tai jääkö hän sitten yksin, kun me vanhempina kuolemme. Riidan päätteeksi hän saataa juuri nyt huutaa "Nyt minä kyllä kuolen, koska olin niin tuhma!"

Sydäntäriipivää. Samalla olemme kuitenkin tulleet Armaan Aviomiehen kanssa tulokseen, että tästä puhutaan suoraan ja niissä rajoissa, missä lapsilla on kysyttävää. Kukaan ei vaan mene mihinkään taivaaseen tai nukkumaan vaan ihan oikeasti kuolee. Ja että vanhoille ja sairaille se on ihan hyvä. Ei enää satu. Kysymyksiä on riittänyt. Yleensä aina omassa sängyssä, juuri ennen unta.

Hautajaiset ovat ensi perjantaina. Hautajaiset ovat - kauniinakin kestämättömiä kaiken sen liikutuksen ja haikeuden vuoksi. Minä suren etukäteen jo eniten lasteni surua. Kun tänäänkin aamu aloitettiin lähes puolen tunnin tuudittelulla sylikkäin kodinhoitohuoneen lattialla istuen pahan mielen ja ikävän iskiessä juuri siinä. Lapsia ei olisi pakko ottaa hautajaisiin. Mutta me päätimme, että kyllä vaan. Kun asioista on puhuttu ja hautausmaallakin monta kertaa käyty, näytetään tämä koko elämän kirjo.

Onko se oikein vain väärin? Laittaa kolme ja puolivuotias ja viisivuotias näkemään turvallisesti äidin ja isän kanssa tämäkin puoli? Ehtisihän sitä.

Tasapaino

Täällä taas, ihan ruuhkaksi asti. Pari kertaa vuodessa on ihan ok blogin päivitystahti..

Vietän harvinaista perjantai-iltaa, kotona ja yksin. Apinalauma on siirtynyt mummolaan ja minulla on - aikaa. Mietin tässä mangorapusalaatin äärellä lähinnä lähtisinkö lenkille vai avaisinko kello jo näin 18 kunniaksi valkoviinipullon. Teen molemmat. Mainitussa järjestyksessä. Mutta ensin pitää vähän kirjoittaa. Kun jo viikkoja, ehkä jopa pidempään mielessä on ollut asia, jonka olemassaolon olen ehtinyt pitkäksi aikaa unohtaa. Se on tasapaino.

Se ei ole mitään vihersmoothieen ja päälläseisontaan hurahtamisen yhteisvaikutuksesta syntynyttä Om-oloa vaan ihan yksinkertainen huomio siitä, että olen tällä hetkellä jär-jet-tö-män onnellinen ja tyytyväinen ihan kaikkeen.

Mikään ei ole muuttunut varsinaisesti. Tai no, aloitin uudessa työssä, palasin niin sanotusti juurilleni. Se tuntuu hyvältä ja saa siitä kyllä enemmän palkkaakin. Mutta se on sivuseikka. Parasta uudessa-vanhassa on luovuus, monipuolisuus ja vaihtelu. Päätin vaihdosta kolmessa päivässä mahdollisuuden aukeamisesta sopimuksen allekirjoitukseen. Saattoi jäädä joku kulma muutoksesta miettimättä..

Mutta kotona on samat kaksi lasta ja mies. Ne on vaan kaikki jotenkin ihania. Kolme ja puolivuotias ja viisivuotias on jo mainioita omatoimisia ihmisen alkuja, jotka ei ole enää niin hoidettavia. Vahdittavia ne on kyllä entistä enemmän. Mutta jotenkin tämä vaihe lasten kanssa on ihan selkeästi omaa parasta aikaani äitinä (so far). Pärjään, osaan keksiä luovimiskeinoja, jaksan neuvotella, olla pöhlöjä juttuja keksivä viihdytyskeskus ja ihan vaan seurustella. Nuo sähköjänikset syövät pääsääntöisesti itse, pukevat itse, käyvät vessassa itse, nukkuvat itse, kömpivät meidän sänkyyn itse. Kun monta perushoitotoimenpidettä sujuu, itseltä jää aikaa olla jotenkin enemmän läsnä eikä vain keskittyä siihen "hoitamiseen".

Ja onhan noiden verbaaliagregaattien jutut ihan päälliköitä.

"Jos minä kuolen, en minä mene taivaaseen. Minä menen Hop Lopiin." (sääli sinänsä)
"Miten niin Jumaloi loi kaikki? Eiks Jumala ole taivaassa? Silloinhan kaikilta ihmisiltä olis luut poikki jos ne vaan tippuis sieltä taivaasta." 

Ei tässä olemisessa tai tavoissa mikään ole muuttunut. Ihan samalla lailla on kiire kuin aikaisemmin. Eineksiä syödään välillä enemmän kuin kehtaan tunnustaa. Olen käytännöllisesti joka aamu myöhässä töistä. Kimpoilen miehen kanssa kotitöiden jakamisesta. Tein muuten excelin, johon listasin arjen perustyöt ja kuinka suuren osan prosentuaalisesti niistä itse hoidan. Vastavetona mies argumentoi, että miksi alan tekemään hommia aina itse enkä anna hänelle tilaa. Touche. (Anteeksi, edellisestä puuttuu se viittä yli tai viittä vaille merkki e:n päältä.). En ehdi liikkumaan tai pitämään huolta itsestäni niin paljon kuin haluaisin. Juoksin kuitenkin lokakuussa 33 kilometrin Pirkan hölkän, joten voin olla vuoteen tekemättä mitään. Nukun liian vähän, koska apinaipanat hyppii meidän sänkyyn harva se yö ja uni on edelleen pätkittäistä. Väsymyksen vuoksi vänkytän miehelle, mutta sepä onkin ihmeellisen kärsivällinen olento. Minkä vuoksi rakastan herraa entistä enemmän. Lähipiirissä on voimia vievää sairastamista. Olen kurkkuani myöten täynnä digiä ja somea ja digitalisaatiota ja tätä 24/7 tavoitettavuutta ja framilla olemista. (Viimeinen on aika paha statement meikäläisen ammatissa). Tulevat vaalit ja asetelmat ärsyttävät jo valmiiksi. Lasten kasvuun liittyy uusia haasteita. Viisivuotiaiden kelpaamis- ja ystäväasiat ovat jo aika raadollisia. Kolmevuotias leikkii vaan pyssyillä. Listaa riittäisi.

Mutta jotenkin. Ehkä hyväksyn itse paljon laajemmin asioita tai otan löysin rantein. En osaa huolestua asioista, joiden huolehtimiseen käytin vaikkapa vuosi sitten järjettömästi aikaa. Olen oppinut jostain määrittelemättömästä syystä olemaan hetkissä enemmän läsnä. Erityisesti olen oppinut olemaan läsnä lapsille ilman, että yritän tehdä koko ajan samalla jotain muuta. Se näkyy heissäkin.

En muista näin seesteistä (ja samalla hektistä) ajanjaksoa vuosiin, jos en vuosikymmeniin. On aika jees olla onnellinen ilman jatkuvaa "sitku" moodia. Tilanne on todennäköisesti huomenna jo toinen : )

Kaboom! She's alive!

Kappas, hurahti enemmän kuin puoli vuotta. Näin ei kuulemma pidä todeta eikä ainakaan selitellä, kun on ollut pitkään poissa blogihommista. Ihana, kun olette käynyt jopa huhuilemassa.

Kevät meni. Kesäkin meni. Maailmalle matkailukin meni. Hyvin menikin, kiitos kysymästä. Lapset kapinoivat kodittomuutta, kielimuuria ja iskän pitkiä päiviä. Tämä äitikin muisti, miksi ei osannut olla pidempään kotiäiti. Mutta iltaisin nukahdimme pilvenpiirtäjien valoihin ja Kakkonen piti niitä tähtinä. Oli avartavaa olla ison kaupungin ytimessä vain huomaamassa, että se on samanlaista kuin täällä lähiössä. Ihan hyvää arkea.

Tuntuu, että universumin vauhti on kiihtynyt. Meillä asuu kaksi näsäviisasta yhteenhitsautunutta lasta, jotka ovat niin isoja. VAikka senttejä ei venykään, maailman haltuunotto vaan kiihtyy ja taidot karttuvat. Puolessa vuodessa on tapahtunut ihan valtava harppaus osaamisessa, olemissa, tekemisessä ja sitä kautta äidin hermojen kestämisessä. Miten sitä pieni ihminen peilaakin lasten kasvua omaan jaksamiseensa.

Mutta niin se vaan on, että ensimmäistä kertaa tämän aisaparin syntymän jälkeen voin todeta, että en ole jatkuvasti kroonisen väsynyt ja siitä johtuen kettuuntunut milloin mistäkin syystä. Kun ei väsytä (niin paljon) maailma on oikeasti aika jees paikka ja asiat mallillaan.

Blogiväärin totean edelleen, että syy hiljaiseloon on ollut se, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Koska moni asia on radallaan. Menetän hermoni kotona ja töissä, haikailen olemattomuuksia, tuskailen ipanoille, jätän kesken sataa ja yhtä projektia, mutta siedän kaikkea paremmin ja se vie terän siltä, että tekisi mieli motkottaa.

On kuitenkin yksi asia - kasvtuksellinen - johon rukoilen apua jo suunilleen Sinkkoselta. Ykkösellä on isoilun mukana tullut ison elkeet ja ongelmat. Tunneherkkä vajaa viisivuotias reagoi kielto- ja pettymystilanteissiin huutamalla (myös julkisesti missä vaan) "Minä olen maailman tyhmin tyttö. Kukaan eri rakasta minua. Äiti ei rakasta minua." Ja muuta yhtä rakentavaa. Mitä ihmettä? Mistä tuo suukkojen ja jopa yliampuvan kannustuksen keskellä kasvanut ipana keksiikään testata moista? Sanokaa nyt joku hyvä ihminen, että tämä on normaali tapa lapsen testata vanhempien rakkauden rajoja pienten rikkeiden kohdalla. On  musertavaa kuulla noita sanoja ja samalla ykkösluokan killeri rauhoittaa näitä tilanteita vaikkapa Prismassa. Ehkä se on niin, että kasvun myötä todellakin kasvavat murheet.

Kakkoselle kuuluu napatyrää ja pyssyjä. Siinä se on kolmevuotias kiteytettynä. Aviomies on oma tyytyväinen itsensä ja minä haikailen tavoitteellisesti kaikkea työssä ja vapaa-ajalla. Mikään ei ole siis muuttunut.

Ei mulla muuta.

Kesän hoitojärjestelyt - hoh hoijaa

Tampereen kaupunki julkisti viime viikolla periaatteet kesän lastenhoidosta ja sulkuajoista. Homman voi tiivistää siihen, että sulkuajat pitenevät merkittävästi (meidän alueellamme päiväkoti on kiinni seitsemän viikkoa) ja päivähoito koko yli 200 000 asukaan kaupungissa keskitetään sulkuajan ajaksi kahdeksaan päiväkotiin. Näihin pitää hakea erikseen huhtikuun aikana. Mitenkään ei määritelty, miten toimitaan tilanteessa, että kaikki Tampereen lapset haluavat heinäkuussa päiväkotiin x.

Sulkuajan varapäiväkodissa ei voi kuitenkaan olla koko kesän hoitoaikaa vaan sulkuajan alku- ja loppupäässä pitää siirtyä oman alueen osan kesästä auki olevaan päivystyspäiväkotiin. Käytännössä tämä tarkoittaa osalle lapsista jopa kolmea päiväkotia kesän aikana (oma, sulkuajan, oman alueen päivystys). Myös meille.

Kaupunki perustelee tilannetta aikaisempien kesien kokemuksilla, jolloin 30-50 % kesähoitoon ilmoitetuista lapsista jätti paikan osittain käyttämättä. Osa hoitopaikoista on auki turhaan, hoitajat joutuvat venyttämään omia loma-aikojaan eivätkä saa omia lomatoiveitaan läpi.

Sinänsä ymmärrettäviä perusteita, jos luku on todellinen ja vuosittain kasvava. Käyttämättä jätettyjen kesäpaikkojen määrän pitäisi nykytilanteen mukaan kasvaa vuosittain, koska sulkuajat ovat pidentyneet vuosi vuodelta. Nimittäin kaksi vuotta sitten sulkuajaksi riitti viisi viikkoa, viime kesänä kuusi. Aikaisempina kesinä omalla alueella on ollut koko kesän avoinna päivystyspäiväkoti.

Paikallinen valtamedia, Aamulehti, nosti asian esiin kun vinkkipuhelin pamahti kuumaksi. Jutusta tuli pintapuolinen ja asetelma oli perinteinen. Vanhemmat räksyttivät, kaupunki perusteli faktoilla. Syvemmälle aiheeseen ja perusteisiin hoidon todellisesta tarpeesta ei päästy.

Muuallakin mättää ja osittain perheiden toiminnan johdosta, sillä Espoossa jymähti pommi kun yli 600 lasta jätti varatun hoitopaikan käyttämättä.

Minä oletan, että toive jokaisessa perheessä on lapsien ja vanhempien mahdollisimman pitkä yhteinen kesäloma. Näin on ainakin meillä. Jätän tämän pohdinnan perustelujen ulkopuolelle ne melkoisen marginaaliset tapaukset, joissa lapset pidetään hoidossa ja vanhemmat joivat sitä Margaritaa Mallorcalla.

Kaikille ei ole kuitenkaan työ- tai taloudellisen tilanteen perusteella mahdollista sumplia kesään 7-8 viikon vapaata pätkää.Vanhempien on pidettävä lomat eri aikaan peräkkäin, jos oman loman ajankohtaan ylipäänsä on mahdollista vaikuttaa. Lomarahoja on vaihdettava vapaisiin.. On kitistävä palkatonta. On ylityöllistettävä isovanhemmat – jos heitä on saatavilla tai lähettyvillä. Usein on ainakin luovuttava koko perheen yhteisestä lomasta.

En tiedä, mikä tällä hetkellä voisi sapettaa enemmän kuin se, että ne perheet jotka ilmeisesti todellakin käyttävät hoitosysteemiä väärin, hankaloittavat kohtuuttomasti niiden perheiden asemaa, joilla hoidon tarve on todellinen eikä mahdollisuuksia muihin järjestelyihin ole.

Vaikka olen sitä mieltä, että systeemin pitää olla olemassa perheitä varten, eikä perheiden pidä alistua systeemin jyräämäksi, on kuitenkin perusteltua toimia reilusti puolin ja toisin. Onhan sekin nyt kestämätän lähtökohta, että palveluja vaaditaan mielivaltaisesti, mutta niitä ei käytetä sen yhteisen sopimuksen mukaisesti, joka vaatimuksen perusteella syntyy. Silloin lopulta kärsijöiksi jäävät vaatijat itse.

Oli kaupungin perusteet mitkä tahansa, seitsemän viikon loma-ajan järjestäminen tai sen yhdistäminen mahdollisiin maksuttomiin kuukausiin (vaatii kahdeksan viikon poissaoloa tiettyinä ennelta määrättyinä aikoina) on todellinen haaste monessa perheessä.

Meillä tilanne on se, että lapset toki saavat meidän toukokuulta alkavan reissun aikana tosi pitkän kesäloman, mutta palaamme molemmat töihin tyypillisen loma-ajan eli juuri sulkuajan aikaan. Joudumme ensin viemään lapset paikkaan x ja tämän jälkeen omaan päivystyspäiväkotiin vielä viikoksi. Tässä yhtälössä on jo huomioitu lasten lykkääminen mökille isovanhemmille maksimaaliseksi ajaksi heidän jaksamistaan ajatellen.

Meillä järjesteltäviä viikkoja on vain muutama, mutta ne ajoittuvat niin, että joudumme kuskaamaan lapsia useampaan päiväkotiin. Pitenevä kuskausmatka tarkoittaa automaattisesti lapsille pitenevää hoitopäivää – tai jatkuvasti työpäivän alku- ja loppupäästä lintsaavaa vanhempaa. Sekä tietenkin totuttelua kahteen kertaan uuteen paikkaan, uusiin lapsiin ja uusiin hoitajiin.

Ei mahdotonta, mutta todella tylsää. Saavutetuista eduista ja edellisen vuosien kohtuullisemmista järjestelyistä on vaikea luopua.

Päiväkodit tuntuvat tässä ihan väliinputoajilta. He toimivat kaupungin/kuntien ohjeistuksen mukaan ja käsittääkseni mahdollisuudet vaikuttaa oman päiväkodin aukioloihin ja rooliin kesällä ovat rajalliset. Enkä ainakaan minä tähän suuntaan halua edes huudella. Jokainen hoitaja on lomansa ansainnut ja he joutuvat joka tapauksessa kesän työajoissa kaupungin pelinappuloiksi. Lisäksi he itse vanhempina käyvät saman oman perheensä kesähoidon järjestämiseen liittyvän kamppailun.

Huolimatta siitä, että ilmeisesti tarkkakaan selvitys perheen hoidon tarpeesta ei ennusta todellista toteutumaa, toivoisin omalta kaupungiltani selkeämpiä perusteita miksi näin massiivisiin muutoksiin ja supistuksiin päädyttiin, jos aikaisempina vuosina on riittänyt toisenlaiset vaihtoehdot.

Samalla toivon, että kukaan äiskä tai iskä ei enää jätä käyttämättä paikkaa, johon ilmoittautuu tai ainakin peruuttaa varaamansa paikan heti kun etukäteen arvioitu tilanne muuttuu. Kiitos.

On itseasiassa aika surullista, että kesä, jonka pitäisi olla kaikille loman ja yhdessäolon aikaa on arjen järjestelyjen osalta vuoden stresasavin jakso. Rahasta ja yhteisestä ajansta on tingittävä, työnantajan näkökulmasta pienlapsiperheellisten vaatimukset ovat hankalia ja päivähoidosta saa maksaa mahdollisesti sellaisinakin kuukausina, vaikkei hoitoa käytä. Ainakin täällä se on ihastuttavasti mahdollista.

Nyt mie romahan.

Maailma matkaa radallaan, mutta mutsia ärsyttää

Ykkönen puhuu sanaväännöksillä ja heittää vitsejä ja tilannehuumoria. ”Apua, turvaan. Täällä on kaasuvuoto. Eikun sehän onkin mun pylly joka vuotaa.” Lisäksi se laulaa pikkuveljensä kanssa Robinia aamulla ekaks, illalla vikaks. Muuten meneillään on terveysintoilukausi yksi. Syötäväksi kelpaa pääosin porkkana, paprika ja omena, koska ne on terveellisiä. Oliskohan mennyt äidin kasvisten tuputtaminen jo överiksi?

Kakkonen on katsonut pellehyppyjä nyt kaksi kuukautta aamulla ekaks, illalla vikaks. Kotiin tullessa herralle pitää piirtää pellenaama ja talo on rakennettu täyteen erilaisia hyppytorneja Duplo- ja Playmobil-ukkeleille. Jouluaatosta lähtien tuo samainen yksilö on vetänyt päivittäin riisipuuroa.

Molemmat nukkuvat 75 % yöstä meidän välissä eikä kukaan todennäköisesti halua muuttaa järjestelyä. Onneksi ollaan Aviomiehen kanssa sitä sorttia, että aviolliset ilot ja velvoitteet on hoidettu aina aika lailla muualla kuin sängyssä.. (Maybe too much information..)

Kakkonen on ottanut Ykkösen pituuskasvussa ja jalan koossa käytännössä kiinni, joten nykyään meillä on kaksoset - ainakin ventovieraiden mielestä. Vuoden ja seitsemän kuukauden ikäeron huomaa viimeistään siitä, että toinen on älykkökeskusteluja (ihanko todella maapallo kiertää aurinkoa? Kuolevatko kaikki? Ketut ja koiratkin? Mitä sitten tapahtuu? Miksi leipä pitää paistaa?) harrastava diplomaatti ja toinen egoisti raivopää. Voishan tuo asetelma olla tosin saman ikäisilläkin..

Jos muilla tässä perheessä menee ikäkaudelleen tyypillisesti (Aviomiehellä menee aina, se on niin tyytyväinen ja tasainen, että heikompaa ihan ärsyttää) ja tyytyväisesti, niin äiti on vähän pihalla – taas.

Enkä olisi yhtään pihalla, jos tyytyisin vain kaikkeen siihen, joka on tosi hyvin. Siviilissä rullaa ja sen pitäisi riittää, mutta kun ei.

Se on se työ, joka tympii. Tai ei edes työ, koska se on koulutusta vastaavaa, haastavaa ja ihan kivaa. Mutta jos nelikymppisenä edelleen on idealisti organisaatioiden toiminnan tai esimiehen ominaisuuksien suhteen ja esimies ei nyt olekaan "ihan" ideaali, on aika helposti metsikössä. Siellä ollaan. Olen päätynyt yt-prosessin jälkeisen työpaikanvaihdon jälkeen tilanteeseen, jossa on erityisosaamisen rooli on paitsiossa ja kommunikaatiokin piiputtaa. Olen käynyt työpsykologinkin kanssa aiheesta keskusteltavissa ja hänenkin viestinsä oli selvä - seuraa omia toiveitasi ja tavoitteitasi, kaikki asiat eivät ole muutettavissa.  Allekirjoitan täysin.

Kiitos ja hei. On etsittävä jotakin muuta.

Kun on idealisti ja haluaa tehdä hyviä hommia hyvässä organisaatiossa, voi käydä niin, että päätyy ojasta allikkoon. Ehkä se allikko on kuitenkin eri asia kuin menetetyt yöunet, jatkuva ahdistus, osaamisen suuntaaminen jatkuvaan turhanpäiväiseen varmisteluun ja loputon päivittäisten epäreiluuksien purkaminen ja kaataminen Aviomiehen syliin.

Jos on lisäksi nelikymppinen pienten lasten äiti ja lähdössä hyvästä työstä vain vuoden työsuhteen jälkeen, voi olla vaikea perustella, miksi. Voi lisäksi olla tässä vaiheessa vuotta vähän vaikea perustella omaa valintaa, jos aikoo samalla vaatia vähintään kuuden viikon kesälomaa perheen irtiottoa varten työsuhteen alkajaisiksi.

Välillä on vaikea perustella myös itselle sitä, miksi sitä on halunnut niin nopeasti lasten jälkeen takaisin työelämään, jos tulos on tämä.

Jos joku nyt kuitenkin haluaa palkata lyhyillä yöunilla toimeen tulevan nykyisin hyvinkin joustavan ja sarkastisen viestintäammattilaisen (jep, blogin suhteen suutarin lapsilla ei tosiaan ole kenkiä), joka on hyvä järjestämään bileitä ja leipomaan herkkuja työkavereille, saa ottaa yhteyttä. Palkkaa vaadin paljon ja säännöllisesti, samoin sen kuuden (mielellään seitsemän) viikon kesäloman.

Viikon katseluvinkit

Moni onkin jo varmasti törmännyt tähän tiuhasti SoMe-jaettuun Selma Vilhusen lyhytfilmien sarjan Oscar-ehdokkaaseen. Teemana on kaikkivoipainen äiti.. Nimitys on tietysti hieno juttu sellaisenaankin, mutta entäs sitten itse filmi. No, kyllähän se tässä stereotypisen ruuhkavuosi-käsitteen mukaisessa puristuksessa osui ja upposi. Olipahan muuten todennäköisesti ensimmäinen lyhytfilmi, jonka mieskin kiinnostuneena katsoi. Valitettavasti hän myös allekirjoitti teoksen autenttisen tunnelman.

On mielenkiintoista nähdä, miten filmi pärjää niissä karkeloissa. En nimittäin jaksa uskoa amerikkalaisten kykyyn tunnustaa aihepiirin realistisuutta saati kykyä lisäksi nauraa itselleen tässä asiassa. Olen erittäin mielelläni väärässä.

Selma Vilhunen: "Pitääkö mun kaikki hoitaa"

http://areena.yle.fi/tv/2087948

Yritän kuitenkin sitkeästi väittää, että vaikka toimin valitettavan usein filmin sankarittaren tapaan, en  korosta (varsinkaan myönnä korostavani) rooliani marttyyrimaisella hokemisella. Itsehän olen ”vankilani” rakentanut, joten tyydyn kohtalooni mukisematta. Miestä kun ei voi valitettavasti syyttää, koska hän osallistuu tekemisen tasolla tasapuolisesti lasten ja kodin hoitoon. Itse minä olen pyytämättä ominut turhan tiukasti perheen projektipäällikön roolin.

Sanonakaa nyt sekin, että josssain on perhe, jossa nainen ei hoida "automaattisesti" lasten tarhakamoja, ole selvillä jokaisesta puuttuvasta tumpusta, arvioi uusien vaatteiden tarvetta ja toteuta hankintaa, hoida lähipiirin synttäri-/joulu-/häälahjoja, ennakoi partureita, hammaslääkäreitä tai harrastuksia tai tee muuten jatkuvaa alitajuntaista 24/7 organisatoorista työnjohtoa. Olen niin mielelläni tässäkin asiassa väärässä.

Toinen linkkivinkki on Kakkosen suosikkipätkä. Ukkeli on löytänyt YouTubesta pellehyppääjät ja jumaloi näitä kaikin tavoin. Yllättävän moni tämän alan harrastajista on suomalainen. Menee ehkä samaan hulluuden kategoriaan kuin eukonkanto. Vuoden vaihteessa Jerobeam Salakytästä (The grand guru) ja kumppaneista tuli yllättäen tuore dokumentti ja tätä luukutetaan meillä nyt useita kertoja päivässä. Suosittelen, koska uimahypyt ovat tosi nastaa hupia ipanoille ja suomalainen Osmo Meskanen on vienyt jo käsittämättömät 46 vuotta suomalaista ”osaamista” myös maailmalle. Näkyvissä Areenassa vielä 14 päivää.

"Pellehypyn suurlähettiläät"

http://areena.yle.fi/tv/1444797

Vuoden 2014 teema -- Irtiottoja

En sitten lupaillut yleviä tälle vuodelle. Ajattelen, että yllätän itseni jossain vaiheessa tekemällä jotakin sellaista, mitä olisin voinut luvata.  Lupausten sijaan toiveita ja konkreettisia suunnitelmia on tälle vuodelle jo läjäpäin.

Viime vuosi oli mullistusten vuosi, sellainen tasainen linko. Isoja rankkoja asioita monella rintamalla. Yllätyksiä, pettymyksiä, selviytymistä, mutta onneksi myös paljon pöhlöilyä, iloa ja onnea. Erityisesti arjessa.

Tämän vuoden toiveilla ja suunnitelmilla on ihan oikea teema. Sen nimi on irtiottoja.

Isoin ja odotetuin asia on koko perheen kuuden viikon yhteinen irtiotto ja asettautuminen Bostoniin toukokuun puolessa välissä. Lapsilla alkaa reissusta ruhtinaallinen 12 viikon kesäloma! Jonka matkan jälkeiset hoitojärjestelyt ovat vielä hiemen vaiheessa.. JOka tapauksessa reissu ja kesälomat päälle, meillä kaikilla on ruh-ti-naal-li-nen kesä tiedossa.

Irtioton syy on Aviomiehen työhön liittyvä neljän viikon stipendiaattivierailu paikallisissa lasareteissa- Yhdistämme tähän kaksi lisäviikkoa ja leikimme koko perhe kosmopoliitteja. Lennot, asunto ja autokin on buukattu, joten tuntuu jo melkein lähdöltä.

Asunnon varaamisesta www.roomorama.com palvelun kautta voisin avautua pidemminkin, mutta todettakoon nyt, että tahkosimme tänään viisi tuntia, että maksu saatiin läpi. Syytin välityspalvelua, epäpäteviä asiakaspalveluhenkilöitä ja suurin piirtein kuun asentoakin, ennen kuin paljastui, että ongelmien syynä oli yksi väärä rasti väärässä paikassa Luottokunnan turvallisuustiedoissa. Että eipä se sitten palvelun vika ollutkaan. ITseasiassa tämä on aika hyvä sivusto etsiä kivoja vuokravaihtoehtoja mistä päin maailmaa tahansa.

Olen ollut Bostonissa pari kertaa työreissulla ja se on kaunis, puistoisa ja ihanan helposti lähestyttävä kaupunki.  Eurooppalaisena sanon tietenkin että eurooppalainen. Kaupungin keskusta on sellainen ullanlinnamainen ja sieltä ihan keskustasta meille on varattu asunnoksi tyypillinen ”brownstone.” Siitäkin voisin avautua, mitä kahden makuhuoneen kalustettu asunto turvallisella alueella leikkipuistojen lähettyvillä Bostonin keskustassa maksaa. En kuitenkaan avaudu, koska verenpaine nousisi liikaa. 

Huvittavaa ja paikan päällä todennäköisesti tragikoomisinta on se, että lapsiperheily siellä aivan ytimessä tulee vaatimaan vähintään lasten merkkaamista tunnisterannekkeilla, mutta mahdollisesti myös Flexi-pannoilla. Näin lähiöturvllisuuteen ja lähes autioihin lähikatuihin tottuneen näkökulmasta.
 

Ilman näitä sähköjänisten hallintaan liittyviä kauhuskenaarioita odotan innolla tiivistä yhdessäoloa, aikaa keskittyä vain lapsiin, uusien kortteleiden ja keskustapuistojen haltuunottoa, sopivien ruokakauppojen löytämistä omilta kulmilta ja viikonloppujen minilomia lähikohteisiin. Ja viimeisen viikon rantalomaa Cape Codissa! No ehkä ihan vähän myös shoppailua ja liian suuria amerikkalaisia ruoka-annoksia. 

Odotan myös sitä huoletonta arjen velvollisuuksista irrottautumisen tunnetta, joita pidemmät reissut aiheuttavat – tai ovat aiheuttaneet. Voihan se lapsiperheen pidempi lomailu tuntua ihan muulta, normiarjelta, vaikka osoitteena olisikin Garrison Street.

 

Tällä matkalla on meikäläiselle myös ”irtiotollinen” merkitys. Se on jonkinlainen vedenjakaja omien ajatusten selkiyttämiselle. Kevät on aikaa miettiä, kukas minä nyt olinkaan, mitä osaan ja mitä haluan. Loman jälkeen ja vielä kotimaan kesäloman jälkeen on sitten mahdollisten muutosten aika. Niin, tämä ajatusleikki käydään pääosin aihepiirissä työelämä. En stressaa mitä tuleman pitää, hyväksyn vain sen, että suhtautumalla aiheeseen avoimesti, asioilla on tapana ratketa. Tai sitten takutaan vähän lisää. Kyllä ne siitä.

Tässä samaa irtiottoteemaa Kirsi Piha kuvaamana vähän laajemmassa kaavassa. Välivuoden sijaan, minulle nyt reilun kuukauden tiivistelmänä.

Onneksi ennen näitä suurempia irtiottoja on aika pienemmälle. Viiden naisen minilomaan Barcelonassa on vain reilu kuukausi. Barcelona ja lähikaupungit ovat lempipaikkojani ja taidan suunnata kaupunkiin  nyt seitsemättä kertaa. Mukana on hyviä ystäviäni, mutta jännitysmomenttina kaikki porukasta eivät varsinaisesti tunne toisiaan. Mukana on vahvoja ja räväköitä naisia, joten välillä keskushenkilönä hieman hirvittää, tulevatko kaikki juttuun ja miten ne huonejaot nyt tehdään. Luotan kuitenkin aikuisten naisten solidaarisuuteen ja cavan keventävään voimaan. Ihanaa.

Näissä tunnelmissa erittäin hyvää uuttaa vuotta! On mukavaa, kun on paljon mitä odottaa.