ROUVAN RUUHKAVUODET

En voi nyt olla härkkäisemättä tätä samaa aihetta, josta Liinan blogissa on ansiokkaasti viime päivinä keskusteltu. Nimittäin  Yle uutisoi Stanfordin ja Chicagon yliopiston tutkimuksesta jonka mukaan vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia.   Tiivistettynä tutkimuksen tulos on seuraava.

 

Tutkimuksen mukaan tyttö- ja poikalapsien jokapäiväisessä kasvatuksessa on ratkaiseva ero: poikia kehutaan selvästi enemmän heidän tekemisistään ja ponnisteluistaan, tyttöjä siitä, millaisia he ovat.

 

Tutkijat tarkkailivat, missä määrin lapsille annettiin "Hyvin tehty" ja toisaalta "Oletpa sinä taitava" -tyyppisiä kiitoksia. Poikien saamista kehuista neljänneksessä kiitettiin heidän saavutuksiaan. Tytöillä vastaava osuus oli vain kymmenesosa. Tutkimus osoitti, että tytöille syntyi varhain vakiintunut kuva itsestään ja kyvyistään, mikä rajoitti kouluiässä heidän ryhtymistään haastaviin tehtäviin. Sen sijaan suorituksistaan kehutut pojat kasvoivat luottamaan kykyynsä selviytyä myös haasteista, jotka aluksi vaikuttavat vaikeilta. Ratkaisevaksi osoittautui nimenomaan se, millaisia kehuja lapsille annettiin, ei kehujen määrä. Kokonaismäärä onkin tutkimuksen mukaan samanlainen pojilla ja tytöillä.

Aloin tietenkin heti pohtia, miten itse ja miten me toimimme. Yhden vuorokauden kotiempirian perusteella on vaikea sanoa mitään, mutta sain kyllä kiinni itseni toteamasta Ykköselle ”oletpa sinä taitava” sekä ”kylläpä teitkin hienosti”. Ainoa asia, missä osaan sanoa toimivani aina ”hyvin tehty” pohjalta on Ykkösen pikkuveljeen suhtautuminen. Ykkönen haluaa nykyään auttaa ja lohduttaa veljeään jopa ylitsevuotavan esimerkillisesti ja näissä tilanteissa kiitän toiminnasta. ”Autoitpa hienosti, lohdutitpa hienosti jne”. Voisin väittää, että tässä asiassa kiittäminen on tuottanut tulosta. Ykkönen suhtautuu veljeensä tällä hetkellä todella hienosti, huomioi ja pyrkii ottamaan mukaan omiin juttuihinsa. Oma perstuntuma on kuitenkin se, että kiittäminen yleensä on ollut se juttu, ei niinkään tapa. Tosin oman kotilaboratorin kiittämisen vaikutusten arviointi perustuu melko välittömään muutokseen käytöksessä säännönmukaisen kiittämisen jälkeen. Miten juuri tämä tilanne nyt sitten vaikuttaa neidin tulavaisuuteen ja haasteiden kohtaamiseen, jää vielä arvoitukseksi.

 

Tutkimustulokset tai paremminkin niiden tiivistäminen on aika riskaabelia hommaa. Tässäkään tiivistyksessä ei otettu kantaa siihen, kuinka merkittävästä erosta itseensä luottamisen ja alisuorittamisen välillä puhuttiin, missä tilanteissa asia ilmeni ja kuinka pahasti tytöt sitten alisuorittivat, eikö hommista tullut yhtään mitään vai tekivätkö tytöt asioita vaan ihan ok.

En halua uskoa, että juuri tämä asia, jossa lähtökohta on kuitenkin positiivinen (kiitosta tulee anyway) olisi oikeasti jotenkin ratkaisevin lapsen vaikeisiin asioihin tarttumisen kannalta. Otettiinko persoonallisuus tai temperamentti huomioon, oliko seurantatilanne tai arvioitava haaste samanlainen,  vaikuttivatko jotkut tekijät ympäristössä? Pitäisi lukea koko raportti ymmärtääkseen kiittämistavan erojen todellisen merkityksen ja vaikutuksen esimerkiksi lapsen itsetuntoon. Minä olen kuitenkin normiäiti, enkä kasvatustieteilijä, joten tämmöiset maalaisjärjelläkin mahdollisesti asiaan vaikuttavat muut tekijät pitäisi olla selkeästi esillä popularisoidussa versiossakin.

Mielenkiintoinen tämä aihe kuitenkin minusta ehdottomasti on. Noin asian tiedostamisen tasolla ja siitä näkökulmasta, että kiittämisessä ja kannustamisessa tosiaankin on eroja ja ne saattavat jopa vaikuttaa. Pääasia kuitenkin on, että ylipäänsä kiitetään. Sanoisin sillä maalaisjärjellä.