Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa

Anteeksi hyvä työnantajani, että käytän muutaman minuutin aamusta bloggaamalla työkoneelta. On pakko, kun ketuttaa niin paljon. 

 

Olen vahvasti sitä mieltä, että äitiys on universumin kiero tapa opettaa lyhytpinnaiselle ja muka-kaikki-tietävälle naiselle kärsivällisyyttä. Olen joskus jopa ihmetellyt sitä, miten kärsivällinen ja selittävä jaksan olla lasten kanssa. Totta kai hommat loppupeleissä hoituu helpommin, jos vaan jaksaa kuunnella sitä vänkytystä, jatkuvaa takin kääntämistä, kohtuuttomia perusteita ja volyymin vaihteluita ilman, että itse lähtee huutokilpaan mukaan. Äänen käyttö, komentaminen tai muut vastaavat vaativat aikuisten uhittelut eivät todellakaan toimi ainakaan meidän lapsiin. Neuvottelu, syli ja lehmän hermot toimivat. Tämä saattaa olla itsestään selvää monelle, minä olen oppinut sen kantapään kautta. Tosin omasta mielestäni kehityskelpoisen nopeasti.

 

Sitten on niitä aamuja, jolloin unohdan kaiken edellä sanotun. Ykkönen juoksee sukkasillaan nollakelissä oven raosta isän perään ja huutaa ikäväänsä äksänä lumessa katoavan pyörän perään, makaa äksänä seuraavat puoli tuntia eteisen lattialla huutaen vuoroin isää, äitiä, pupua tai mitä tahansa objektia, joka ei ole käden ulottuvilla, karkaa huutaen yläkertaa piiloon ja paiskoo ovia, pysyy huutavana makaronina puettaessa ulkovaatteita, pysyy huutavana makaronina kun siirrettäessä turvaistuimeen, punkeaa pois turvaistuimesta, karkaa auton ovelta ja lähtee juoksemaan kotiin tarhan pihalta, makaa kiinnioton jälkeen huutavana äksänä tarhan pihalla välittämättä ympärillä ihmettelevistä iloisista lapsista, makaa huutavana äksänä tarhan eteisessä suostumatta riisumaan, roikkuu huutavana äidin housuissa, takissa ja sylissä kun yritän riisua näytelmää hiljentyneenä edelliset 45 minuuttia seurannutta Kakkosta. Siellä yläkertaan karkaamisen ja ulkovaatteiden pukemisen välillä meni äidiltä niin sanotusti hella kutoselle ja huusin kuin hyeena Ykköstä rauhoittumaan. Ei tietenkään toiminut. Itkun volyymini nousi ja kuoroon liittyi myös Kakkonen. Tarvittiin entistä enemmän syliä ja jo menetettyjä lehmän hermoja, että jatkosota saatiin käytyä loppuun. Tai eihän sitä saatu käytyä loppuun, kuten kohtaukset jo poissa kotoa osoittivat.

 

Kaiken tämän jäljiltä istuin lopulta autossa tarhan pihassa vittuuntuneena, lannistuneena ja pettyneenä - tietenkin itseni. Miten en hallinnut tätä tilannetta ja purrut hammasta, vaikka tiesin, että kiukuttelun taustalla on Ykkösen tämänhetkinen haluttomuus mennä tarhaan uuden ryhmän isojen poikien rajujen leikkien vuoksi. Totta kai äiti(kin) saa menettää hermonsa, totta kai on tilanteita jotka eivät suju luovimalla eikä tämä vastuullisen aikuisesti käyttäytyvän ihmisen rooli aina vaan onnnistu, mutta miten oma käytös voikin vituttaa niin armottomasti. Lapsen käytöksen lisäksi.

 

Lopputulemana olin töistä puoli tuntia myöhässä ilman hanskoja, kaulaliinaa ja puhelinta. Ainoa lohduttava tekijä aamussa oli se, että naapurin Ykkösen ikäinen mukula huusi kuin hyeena ja roikkui ovenkahvassa ja kieltäytyi lähtemään hoitoon samaan aikaan kun Ykkönen karkasi isänsä perään. Aika vahva meno meidän paritalossa.

 

Viime aikoina blogeissa ja mediassa laajemmin on ihmetelty äitiyteen liittyvää keskustelun ja kasvatuksellisen ohjauksen määrää. Se on ilmeisesti lähtenyt lapasesta, koska on coolia hoitaa hommat maalaisjärjellä ilman "ohjausta" ja asettautua jopa aiheeseen liittyvän keskustelun yläpuolelle. Olen itse ihan samaa mieltä siitä, että ismeily ja fakkiutuminen tiettyihin kaavoihin ja asioihin ilman tilannetajua ja oman järjen käyttöä on typerää. Se ei kuitenkaan minusta sulje pois sitä, että tilanteen iskiessä päälle mikä tahansa lähde joka toimii oman ajatuksen jalostajana, on paikallaan. Juuri tämän aamun kaltaisissa tilanteissa olen hetkellisesti poissa kartalta oman roolini kanssa, ja tarvitsen peiliä ja vahvistusta sille, miten osaisin toimia seuraavalla kerralla toivottavasti rahtusen rakentavammin. Olisin maksanut maltaita, että varttia vaille kahdeksan joku blogin/kirjan/tieteilijän ääni olisi hokenut mantran kaltaisesti peruprinsiippejä kärsivällisyyden merkityksestä. Tai vaikka ihan konkreettisia ohjeita.  Taidan googlata niitä nyt, että saan lapset hengissä tarhasta ulos.