Sopeutumista

Ihminen on erittäin sopeutuvainen eläin. Kun pahin järkytys  on ohitettu ja kuolemanpelko alkaa väistyä, jää taas tilaa asian absurdien puolien käsittelylle. Puolitoista senttiä  (matka vauriokohdasta sinne pahamaineisen kallonpohjavaltimon alueelle) on aivoissa valovuosi, joten eihän tässä ole enää mitään hätää. Enää ei hetkauta edes se, että niitä dissekoituneita suonia onkin kaksi. Yksi molemmilla puolilla. Meikäläisellä pelittää nyt puolet rööreistä, mutta ne sitäkin tehokkaammin. Pauhaavat kuin kosket.

Täällä nuorisohuoneessa meitä on nyt kaksi tupladissekoitunutta juoksevaa äiti. Se on sen luokan tilastollinen harvinaisuus, että ei varmaan lähiaikoina samaan tupaan satu. Huonekaverilta jää väliin puolimaraton, joten minähän olen ihan lällysarjaa. Tosin yritän keulia sillä, että juoksin sairaalaan päätymistä edeltävänä päivänä sen vauhtilenkin kympin tuntivauhdilla ja revenneellä suonella. Kyllä sillä nyt jonkun extreme-kisan kärkeen pääsee. Voiskohan sen laittaa cv:hen?

Olen edelleen pihalla tilanteesta kuin lumiukko. Jos tässä tilanteessa, kaksi aivovaltimoa tukossa, olisi joku läheinen, hyperventiloisin ja panikoisin. Kun asia tapahtui itselle, sitä ikään kuin ulkoistaa itsensä tilanteesta ja keskittyy kiroamaan sivu suun mennyttä kampaaja-aikaa ja juurikasvun rehotusta.  Toki minä sen tajuan, että minulla on käynyt Ihan Helvetin Iso Tuuri ja ehkä jokin Suurempi Voima yrittää nyt kovasti näyttää elämän suuntaa tai ainakin patistaa tsekkaamaan prioriteettejä uudelleen. Tuli irtisanominen ja sitten tuli tämä. Tienristeys? Valinnan paikka? Asiat tärkeysjärjestykseen? Valaistumista ei ole tapahtunut. Haluan vain kotiin täältä laitostuttavasta ilmastoimattomasta penthousesta. Ehkä ymmärrys tulee myöhemmin. Kiitollisuus on toki matkassa jo nyt. Erityisen kiitollinen olen siitä, etten joudu opettelemaan uudestaan nielemään, puhumaan tai vaikka kirjoittamaan. Taidot ovat tallella yhtä epätäydellisinä kuin ennenkin.

Niin ja ei kai ne elämän isot palikat ihan väärässä järjestyksessä ole olleetkaan. Paitsi ehkä ystävien osalta. Heille ei aina ole ollut arkirallissa aikaa. Siksi olenkin ihan järjettömän onnellinen siitä, että moni on ollut läsnä ja jaksanut kuunnella näitä pelokkaita jorinoita. Kiitos ihanat.

Huomenna piti alkaa meikäläisen hartaasti odotettu Emäntä-viikonloppu isolla kirkolla. Olis ollut fine diningia, kuplivaa ja epämääräistä huojuntaa korkkareilla. Harmittaa vietävästi, mutta toisaalta kaksi palleroporonjäkälää kainalossa ajaa omankin ajan ohi. Ehtiihän sitä.

Kahta sottutukkaista reippailijaa on hillitön ikävä. Lapsia ei ole voinut täällä edes juurikaan miettiä, koska ikävä olisi poksahtanut ulos ja räjäyttänyt pari suonta lisää. Onneksi ipanat ihanaiset ovat jo viikossa oppineet, että iltaruokana syödään taatusti eineksiä ja sitten vedetään tennarit jalkaan ja karautetaan äidin luo. Helposti ne lopulta sopeutuivat. Kakkonen pihistää tottuneesti äidin iltaruualta tähteeksi jääneet leivät ja Ykkönen kerää pieniä lääkekippoja Barbielle mukeiksi. Siis nimenomaan Barbielle. Mummu oli ostanut lohdutukseksi ykköselle tuon muotomonsterin ja se on juuri nyt neidille jotakin ylimaallista. Tosin Ykkönen oli tyypin saatuaan ensimmäisenä kysynyt " Miten tällä on niin pieni pylly?" Olisin toivonut tämän vaiheen koittavan vasta parin vuoden päästä, mutta minkäs teet.

Kun tähän tottuu, vakavasti sairastaminenkin on aika arkista. Mielessä pyörii jo tarhareppujen pakkaus ja kesäkukkien istutus. Joita en kyllä itse saa istuttaa. Parin kolmen viikon sairaslomalla ja kuukausien rehkimieskiellon aikana on sitä aikaa sulatella tätä kaikkea.

Ja selvittää sitä, miten Ykkösen kuva on päätynyt jonkun teinityttösen FB-sivulle. Ja miten joku on sen taas juuri minun lapsekseni tunnistanut ja osannut tulla vinkkaamaan. Ne kuuluisat SoMen nurjat puolet tulevat nyt tutuiksi.