Sisko ja sen veli

Minä olen ainoa lapsi, joten minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä on olla sisarus tai mitä on yhdessä kasvaminen, yhteen tai erilleen, lyhyellä tai pitkällä ikäerolla. Muistan kyllä haaveilleeni sisaruksesta, nimenomaan siskosta, koko lapsuuteni. Vaan isäni otti ja kuoli jo äitini raskauden aikana, joten me jäimme äidin kanssa kaksin. Kummitätini oli lastenkodin johtajana ja häneltä yritin vuosia kinuta siskoa meille adoptoitavaksi. Seitsemänkymmentäluvulla lapsia tosiaan sijoitettiin lastenkoteihin (onko sellaisia edes enää vai ovatko kaikki perhekotea?), ja joissakin tapauksissa lapsia myös adoptoitiin tai ainakin sijoitettiin perheisiin suoraan niistä. No, äidilläni oli riittävästi tekemistä tämän yhden lapsukaisen kanssa, joten sisarus jäi saamatta. Jonkinlainen kaipuu aiheeseen kuitenkin jäi, kaikilla muillahan tietenkin oli sisko tai veli, ja se tuntui jotenkin turvalliselta.


Jos säkin niin mäkin

Tällä hetkellä tarkkailen omien ipanoidemme sisarussuhteen muodostumista, enkä voisi olla onnellisempi siitä, millä tolalla asiat ovat. Ykkönen ja Kakkonen ovat tiukasti yhteen hitsautunut omakivayksikkö, joka järjestää jatkuvasti Kummeli-show tyyppistä arkihuurmoria ja tarjoilee äidille ilon hetkiä käytöksellään toisiaan kohtaan. Ipanat känisevät todella harvoin keskenään ja muodostavat jo tässä vaiheessa yhteisen liittouman vanhempien ylivaltaa vastaan.

Tarhassa he ryntäävät ensimmäisinä toistensa luo. He myös karkailevat omista ryhmistään naapuriryhmään kurkkimaan, mitä toiselle kuuluu. He halailevat spontaanisti toisiaan kesken leikkien ilman sen kummempaa syytä. He kysyvät aina herätessään ensimmäiseksi toisiaan, erityisesti Kakkonen Ykköstä. ” Missä Ykkö on, äiti ei näy.”. Kun jompikumpi onnistuu kinuamaan keksin, hän kinuaa kaksi, että voi viedä aarteen myös toiselle. Kun äiti tai isä komentaa jompaa kumpaa, toinen puolustaa. Kakkonen kurtistaa kulmiaan ja murisee siskonsa puolesta. Ykkönen toteaa suoraan, ettei pikkuveljelle saa puhua tai huutaa noin rumasti. Ipanat ovat jo oppineet jakamaan paljon ja antamaan välillä periksi toisen tahdolle. He odottavat kohtuullisen kiltisti omaa vuoroaan, jos vaikkapa pukeminen on toisen kanssa kesken. Tottakai jakaminen on joskus hankalaa, mutta molemmille toimii jo puhe ja jatkuva selitys, jonka tarkoitus tehotoistomaisesti opettaa, että ensin on toisen vuoro ja sitten taas oma vuoro ja sitä rataa.


Yhteispelillä - välillä.

Joka ilta ipanat toteuttavat sanatonta sopimustaan. Jossakin vaiheessa iltapalan jälkeen jompikumpi alkaa kiskomaan
paitaa pois, toinen näkee tämän ja seuraa perässä. Alta aikayksikön käynnissä on vähintään puolen tunnin nakupelleshow, jossa tarkoitus on juosta mahdollisimman lujaa alasti ympäri kotia (jos meillä siis saisi juosta sisällä..) ja lopulta tehdä lattiapissat Kakkosen toimesta. Minun mielestäni kyseessä on pakollinen näännytysoperaatio, joka tarvitaan, että ipanat saisi jotenkin nukahtamaan.Vappuaattona meillä oli aika liuta vieraita ja lapsia (lapsethan eivät kuulu kategoriaan vieraat). Nakukohtaus toistui ja kahden alastoman apinan kirmatessa skumppalasi kädessä patsastelevien aikuisten välissä tilanne oli taatusti sellainen, joissa jokainen vanhempi ajattelee "Miten noi lapset voi olla noin villejä, onneksi ei meillä.” No, me muotoilemme tämän tietysti niin, että meidän lapset ovat aktiivisia ja sosiaalisia.

Tappeluja tulee harvoin. Yllättävän harvoin. Pääosin tappelut koskevat iPad-vuoroja. Perustelen tuon helvetinkapineen käyttöä tämänikäisillä sillä, että meillä on ladattu koneelle muutama tosi hyviä palapeli/muistipelijuttuja. Kuvittelen, että ne ovat oikeasti älyllisesti stimuloivaa puuhastelua. Toki Kakkonen menee sotkemaan Ykkösen hienoja leikkejä välillä, johon Ykköseltä menee hermo, jolloin hän itse sotkee vielä enemmän. Ykkösen ansioksi täytyy kyllä todeta, että yllättävän kärsivällisesti hän näitä häiriöyrityksiä jaksaa. Tosin vaatii se usein vanhemman läsnäoloa ja rauhanneuvottelijana toimimista ja leikin siirtämistä turvallisemmille vesille. Kakkonen on kuitenkin oppinut hienosti mutisemaan sieltä kulmiensa alta "aateeksi".



Kimppakiva vol. tsiljoona.

En osaa suoraan vastata, miksi tyypit tulevat niin hyvin juttuun keskenään, mutta aion yrittää, koska uskon, että näiden ipanoiden hyvää suhdetta selittää muutama asia.

Sisarussuhde on aina hyvä ennen kuin jotain peruuttamatonta ikävää tapahtuu. Niin, eikös lapsi ole kuin puhdas taulu. Ennen kuin mitään on pilattu, asiat ovat hyvin. Pätisikö tämä sisarussuhteeseenkin? Niin kauan kun homma toimii jonkinlaisessa win-win tilanteessa, suhde on lähtökohtaisesti toimiva ja vasta ylitsepääsemättömät konfliktit muokkaavat sitä uuteen suuntaan.

Ikäero. Monessa yhteydessä on puhuttu sisarusten ikäeron vaikutuksesta. Läheiseksi voi tulla tai olla tulematta lyhyellä tai pitkällä ikäerolla. Meillä pieni ikäero tuntuu olevan hyvä juttu - tässä vaiheessa. Ykkönen tuskin enää edes. muistaa aikaa ennen Kakkosta ja vauvan syntymän aikaan hän oli niin pieni, ettei varmaan hiffannut koko asiaa, ei ainakaan osannut sanoiksi pukea. Koska uuden tyypin pesiytymisestä ei seurannut mitään hälyyttävää neiti taisi sopeutua tilanteeseen aika sujuvasti. Ainakin omassa lähipiirissä hieman vanhemmat lapset ovat jotenkin konkreettisemmin jo ennen syntymää ymmärtäneet vauvan tulon ja oman yksityisasemansa heikkenemisen. He ovat reagoineet voimakkaammin vaatimalla palauttamaan vauvan, järjettömällä kiukulla tai vauvan kiusaamisella. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi suuremman ikäeron automaattisesti aiheuttama reaktio tai ettei homma voisi tasaantua myöhemmin. Keksin toisaalta myös sata ja yksi syytä sen suuremman ikäeron puolesta, varsinkin äidin arjen helppouden näkökulmasta. Taisin rukoilla Kakkosen syntymän jälkeen pari kuukautta, että ikäeroa olisi ollut vähintään vuosi lisää omatoimisuuden ja kuivaksi oppimisen tuoman mukavuuden vuoksi.

Sisarusten sukupuoli vaikuttaa suhteeseen. Ei ainakaan meillä tässä vaiheessa. Toki niillä on omat selkeästi sukupuolelliset juttunsa (juu todella stereotypisesti nuket vs. autot), mutta niillä on myös oma hippojen, ulkoleikkien ja keskinäisen käkätyksen maailmansa, jossa sama tai eri sukupuoli ei vaikuta millän lailla. Ehkä tällä on merkitystä jossakin nuoruuden kuohunnan vuosina, mutta haluaisin uskoa, että juuri sisaruus kantaa ohi sukupuolisidonnaisten touhujen ja löytää sopivan muotonsa eri kehitysvaiheiden aikana.

Uuden vauvan helppous vs. vaativuus. Luulen,  että meillä suurin tekijä hyvän sisarussuhteen muodostumisessa on ollut hyvä tuuri. Tuli helppo uusi vauva. Kun Kakkonen on ollut tyytyväinen tehoimuri ja itsekseen viihtyvä tarkkailija, Ykköstä ole tarvinnut jättää millään lailla paitsioon vauvavaiheessa, joka taas on varmasti vähentänyt mustasukkaisuutta. Äiti ei ole ollut kiinni  kanniskelu- tai imetyssessioissa kun sellaisia ei ole ollut ja hoitohommiin olemme ottaneet neidin aina mukaan. Itseasiassa en edelleenkään tiedä, mikä on imetysmaraton tai tankkaus, kun Kakkosen enkat rinnalla olivat maks. 10 minuuttia ja herra toimi niin tehokkaasti ja itsenäisesti, että isosisko  pystyi keikkumaan imetyksen aikana äidin toisessa kainalossa. Vähänkö terapeuttista Ykkösen imetystaistelujen jälkeen. Kun Kakkonen ei ollult myöskään erityisen itkuinen ipana, ei Ykkösen tarvinnut kantaa vauvasta huolta (moni isompi lapsi ilmeisesti tekee niin) eikä vauvan käninä  ärsyttänyt häntä. Kun vauva röhnötti sivupinniksessä tai pyöri jossain meidän vanhempien välissä, valtasi paikkansa perhepedissä myös Ykkönen. Siinä oltiin kaikki symbioosissa keskenään ja paitsiossa oli lähinnä Aviomies. Joka onneksi kesti vaiheen kuin mies.

Vanhempien käyttäytymisen merkitys. Täyttä hepreaa. Vaikuttaa varmasti, mutta kuinka paljon, ja kuinka suuri osa tästä on tiedostettua ja harkittua ja kuinka paljon tiedostamatonta käytöstä. Meillä kai ainoa ohjenuora on ollut se, että yritämme kohdella ipanoita samoin ja niin, että molemmat ovat mukana samalla tavalla kaikissa yhteisissä jutuissa. Toinen juttu meillä on aina sekä yhden että kahden lapsen aikaan ollut puhkiselittäminen. Olemme aina selittäneet selittämästä päästyäänkin, mitä tehdään, mitä tapahtuu, miksi isiäitivauvanaapurinkoira reagoi noin kuin tekee. En tiedä toimiiko selitys lapsiin, mutta se toiminut ainakin meihin vanhempiin.

Ideaalutilanne ei varmaan ole sekään, että näitä kahta kohtelee yhtenä yleisenä yksikkönä nimeltä lapset. He ovat sisaruudesta huolimatta yksilöitä ja vaativat omat lähestymistapansa, samoin oman aikansa molemman vanhemman kanssa myös omiin juttuihinsa. Tähän liukuhihnameininkiinkin kun on aika helppo sortua arkikiireessä ja erityisesti väsyneenä. Puhutella molempia lapsia samassa lauseessa tekemään samat asiat. Mutta kun ei ne samat niksit auta eivätkä ne reagoi puheeseen, käskemiseen, huutamiseen, esimerkkiin samalla tavalla. Esimerkiksi toisen saa lahjomalla (Muumi-keksi, pulla) hyppäämään vaikka junan alle ja toiselle pitää keksiä kilpailu, minkä varjolla edes pissa saadaan hoidettua. Eikö teillä muilla muka ole pissakilpailuja?  Tämä on asia, jonka merkitys varmasti kasvaa entisestään kun aikaa kuluu ja temperamentti ja kiinnostuksen kohteet vielä jalostuvat. Kun vaan oppisi tässä itsekin, mistä narusta vetäminen toimii.

Sisko pakotti!

Tai sitten se suhteen kehittymisen selittävä tekijä on kuun asento tai juomaveden koostumus. En tiedä, eikä selityksellä ole niin väliäkään. Pääasia, että tämä(kin) asia on mennyt tosi paljon paremmin kuin kuvittelin. Sisarus on juuri nyt pop ja toivottavasti sellaisena säilyykin. Ja onhan se muuten helvetin kätevä, että paras leikkikaveri on jo nyt joku muu kuin äiti tai isä!

Mistä tulikin mieleen, että isosisko vaikuttaa minusta selkeästi Kakkosen taitojen kehittymiseen. Herra ymmärtää jo jotakin yhteisleikkien maailmasta (toinen tehokas kasvattaja on tietysti tarhaviidakko), on ainakin kiinnostunut niistä eikä pelkästä omasta kivasta. Samoin uskoisin isosiskon seuraamisen nopeuttaneen myös Kakkosen puheen kehitystä. Tämä puolikalju vuoden ja kahdeksen kuukauden uhmake puhuu taukoamatta kuulijalle kuin kuulijalle monisanaisin lausein (perusmuotomongerrusta tietty) eikä kommunikaatio-ongelmia juurikaan ole. Se on minusta paljon se. Tämä vaikutus on tietysti ihan oma tulkintani, voihan tuo ukkeli olla vaan helvetin kova hölösuu. Ja sitten tulee mieleen vielä ne sata muuta asiaa, joihin sisaruus tuntuu vaikuttavan positiivisesti.

Kun seuraan tätä menoa, olen edelleen pikkuisen haikea siitä, että minulla ei ole moista viharakkauden kohdetta. Sisarus on mieletön rikkaus, jonka soisin jokaiselle lapselle. Sanon näin sen uhallakin, että mielestäni jokaisen vanhemman ajatus perheen lapsiluvusta on oikea.