Halvat huvit

Olen ollut lasten kanssa tosi pitkään sellainen tasaisen kotiarjen viettäjä, jolle asioiden sujumisen helppous on tärkeämpää kuin jatkuva toiminta ja uudet virikkeet. Tietysti päiväkodin lisäksi ei paljon muuta aktiviteeteiksi tarvitakaan, mutta on sitä kotiaikaa molemmille lapsuuteen mahtunut yllin kyllin. Tämän voi siis suomentaa niin, että me emme ole ylen määrin harrastaneet jatkuvaa kyläilyä, kerhoilua tai kahvittelua kaupungilla. Vaikkakin liikumme tasaisesti siellä ja täällä. Nyt tilanne on muuttunut. Nuo kaksi kuulapäätä ovat kotona neljän seinän sisällä kuin hunnilauma, joka tuhoaa altaan kaiken. Koti on tasaisesti objektien (duplot, muumit, autot, nuket, pyyhkeet, keittiövälineet, kirjat, paperit) täplittämä esterata.  On siis helpompi päästää ne valloilleen jossain muualla, jossa huomion voi kohdistaa muuhun kuin hävityksen luomiseen lähiympäristöön. Tai ne tuhoavat sitten muiden omaisuutta.

 

Näitä ”pakene kotoa vielä kun voit” –tilanteita varten meillä on kaksi paikkaa ylitse muiden. Ilmaisia, noin periaatteessa.

 

Ensimmäisenä esittelyvuoron saa Ikea, tuo lapsiperheiden lauantaiaterioiden pelastaja. Viikonloppuisin paikka on kansoitettu halpojen lihapulla-ranskalaisten perässä saapuvilla perheillä. Mutta minun vinkkini onkin arkipäivien illat, varmaan päivätkin. Silloin on usein rauhallista eli tyhmyys ei pääse niin pahasti tiivistymään joukossa. Plussaa Ikealle lastenparkista, jonne yli kolmevuotiaat voi nakata vajaaksi tunniksi kerrallaan. Lapsilta desifioidaan kädet ja naperot saavat leimat käteensä, samoin vanhemmat. Leimaa vastaan leikitetyn lapsen voi hakea yläkertaan syömään halpaa lempiruokaa. Lihapullasatsin terveysvaikutuksia saa hilattua hyvin ylöspäin, kun salaattipöydästä löytyy usein porkkanaraastetta. Ja remuaminen voi jatkua ravintolan leikkipisteissä. TV pauhaa ja semikehittäviä palikkaleikkejä on riittävästi. Muita paikan bonuksia on leikkipaikka myös pienimille, pitkät käytävät joita juoksemalla saa imettyä viimeiset mehut ylienergisistä ipanoista sekä toimivat wc-tilat. Meiltä Ikeaan ajaa alle kymmenessä minuutissa, joten tällä on pelastettu monta sadepäivää. Toimii erityisesti niissä perheissä, jossa muksut jäävät helpolla vieraisiin paikkoihin hoitoon. Meillä jää ja huuto tulee siitä, kun taaskaan ei saa jäädä yöksi. Vielä kun ne hoitaisi noita pienempiäkin. Leikkipuolen ilmaisuus ja ruuan edullisuus tosin kompensoituu sillä, että ravintolasta pääsee ulos vain koko alakerran krääsäosaston kiertämällä. Kuka on ikinä päässyt ulos Ikeasta ostamatta edes niitä lautasliinoja?

 

Toinen suositeltava vierailukohde on ABC-asemat. Sellaisia löytyy meidän luota jälleen useampikin alle kymmenen minuutin matkan päästä. Niissä on kohtuullinen sisäkiipeilyteline, toisia muksuja ja yleensä muita leikkipisteitä. Ruokaa naperot saavat aikuisten ateriasta kyytipoikana eikä se isompien lasten ateriakaan paljon maksa. Toimii meillä sekä matkoilla, että äärimmäisen tylsinä kotipäivinä, kun äiti ei jaksa leikittää eikä laittaa ruokaa.

 

Tämä kaupunki tarjoaa toki kaikenmoisia kulttuurihenkisiä keskuksia ja lasten puuhapäiviä. Ne ovat tietenkin ihan mainioita, mutta usein vaikeammin saavutettavissa, sidottu tarkemmin kellonaikoihin ja ylikansoitettuja. HopLop on lasten mielestä kingi, mutta yksin kahden lapsen kanssa painajainen, jos yli kolme vee keikkuu katonrajassa ja puolitoistavuotias on singahtamassa pää edellä pomppulinnasta toisella puolella kompleksia. Lisäksi ruokavaihtoehdot ovat kalliita ja hintaan nähden ala-arvoisia. Omia eväitä ei käsittääkseni sallita.  Siksi meikäläinen hyödyntää tämmöisiä toppahousukansan maanläheisiä vaihtoehtoja. Pääasia on , että lapset tykkäävät.

Halvat huvit oli eilen Ykkösellä ja Aviomiehelläkin. Nukuttaessani Kakkosta he taiteilivat äidille yllätykseksi tietokoneen karvalakkiohjelmalla Paintilla kuvan. Se on omakuvani. Jos vihreissä verkkareissa hengaava vaaleanpunasilmälasinen golf-aktiivi on heidän käsityksensä äidistä/vaimosta, en tiedä kenen tulkinta on pahiten pielessä. Ykkönen totesi lisäksi, että ”äiti näyttää ihan mummolta” ja mies oli ystävällisesti piirtänyt kuvaan myös rypyt. Pitäisiköhän katsoa vähän useammin peiliin.. Liikuttavaa silti.

 

Ps. Niinhän siinä sitten kävi, että olen saamassa asiani (taas) solmuun. Menin sorkkimään kepillä jäätä ja pääsin haastatteluun sinne Vielä Mukavampaan Työpaikkaan. Se on huomenna ja startti Startti Ihan Hyvässä Työpaikassa olisi maanantaina. Sopimusta en ole allekirjoittanut.. I might be in serious trouble. 

 

 

 

Kovvoo hommoo tämä äitiys

Äitiys on välillä todella persiistä, sanoisin. Juuri kun olen ollut innoissani siitä, että Ykkönen on kasvanut askeleen isommaksi, ”keskustelu” ja erilaiset pienimuotoiset neuvottelut onnistuvat asioiden sujumiseksi, asiat eivät todellakaan suju. Tulee joku vaihe. Kun lapsen vaihe osuu samaan saumaan kun itsellä on vaihe, jossa stressaa, väsyttää ja kaikki peruspalikat ovat olleet vähän hujan hajan, on kasvatuskatastrofi valmis. Siltä ainakin tuntuu juuri nyt tämän äidin päässä.

 

Ykkösellä on ”olen kuningas a.k.a kuningatar” -vaihe, jossa hän komentaa äitiä kaikin mahdollisin tavoin. ”Äiti ei osaa, isä osaa paremmin!”, ”äiti meno pois!”, ”äiti, ei saa!”, ”äiti, älä koske!”. Moni muukaan asia ei suju, jos ei se mene hänen tavallaan.  Onneksi kunnian kuulevat välillä muutkin. Kun olen yrittänyt tsiljoona kertaa selittää ja kärsivällisesti ottaa vastaan haukut ja komentamisen, saatan lähteä lopulta pois ja jättää lapsen rauhoittumaan. Ei toimi.  Toisissa tilanteissa Ykkösen hella kuumenee kuutoselle ja kattila kiehuu yli jostakin aivan käsittämättömästä asiasta, jota en edes ymmärrä. Eilen siitä, että iski oli ehtinyt lähteä töihin ennen Ykkösen heräämistä eikä hän ollut ehtinyt antaa suukkoa. Tunnereaktio oli tästäkin ihan absurdin voimakas.

Tilanteiden alussa selitän, odotan rauhoittumista, otan rimpuilijan syliin, jätän jälleen itsekseen rauhoittumaan, selitän lisää, you-name-it. Viime aikojen stressinpoikasten avustaman on omakin kattila kuumentunut, jonka jälkeen aikaisemmin valloilla olleesta  yllättävän kärsivällisestä reaktiotavasta poiketen karjun kuuppa punaisena rauhoittumaan. Toimii todella hyvin, kun itse meuhkaa eläimen lailla. Samoin se yksin rauhoittumaan jättäminen ei tietenkään toimi tilanteessa, jossa lapsi  haluaa riehumiselleen rajat ja sylin jossa riehua. Tai luulisin hänen haluavan. Tai äitiä pois komentaessaan äidin lähteminen pelottaakin kaikista eniten. Mutta kun äiti on välillä väsynyt kymmenenteen samanlaiseen sirkukseen päivässä ja ei vaan jaksa. Sori ipana.

 

Been there, done that.

 

Tilanteita, oikeita ratkaisukeinoja ja omia vääriä reaktioita on välillä hyvin helppo nähdä ja analysoida, mutta akuutin tilanteen hetkellä hyväksi aikaisemmin kokemani reagointitavat eivät juuri nyt kohtaa käytäntöä.  Oma moka on tullut jo tehtyä monta kertaa ja peli on menetetty.

Oman haasteensa antaa myös verbaalisesti erittäin lahjakas vekara, joka osaa vaatia, selittää ja neuvotella. Hän saa meidät kiinni liian löyhistä selityksistä tai pitämättömistä lupauksista. Samalla hän itse lupaa ja selittää enemmän kuin lupauksistaan ymmärtää. Lisähaaste tässä on se, mitä lapselta voi oikeasti vaatia, kun puhe on selkeästi kehittyneemmällä tasolla kuin muu käytös. Se on hirvittävän hämäävä ja petollinen yhtälö.

 

Olemme Aviomiehen kanssa ihan yhteistuumin tunnistaneen ongelman ja pohdiskelemme, mikä on sopiva määrä rajoja, missä tilanteessa on oltava ehdoton, ja milloin sitten antaa Ykkösen harjoitella itsenäistymistä ja omaa päätöstä Tai kuinka paljon höyryjen päästelyä on paikallaan vain höyryjen päästelyn vuoksi, vaikka kaikki ympärillä kärsivät. Olemme sopineet, että tärkeissä asioissa (ketään ei lyödä raivonkaan hetkellä eikä nimitellä, autossa ollaan turvavöissä ja pöydässä ei yökötellä ruuille jne. ) olemme ehdottomia ja toisissa asioissa voimme joustaa (maailma ei kaadu, jos talvella autolla kauppareissulle laittaa tennarit). Mutta kun tähän väliin mahtuu ihan järjetön määrä sitä harmaata aluetta, jossa on välillä vaan helpompi antaa asioiden olla. Eli luovuttaa. Tai jotka kulkevat usein valitettavasti rataa, jossa ensin vaadin tiukasti ja lopulta kuitenkin annan periksi kun en vaan jaksa ja asioita pitää saada tapahtumaan. Sitten ollaankin ristiriitaisten viestien viidakossa, jossa räyhäävä lapsi sai lopulta riittävästi riskaamalla periksi. Mutta kettu, kun en  vaan aina jaksa vääntää. Perusongelma lienee siis se, miten toimia näissä tilanteissa johdonmukaisesti niin, että lapsesta ei kasva muita terrorisoiva despootti, muttei myöskään tahdottomaksi alistettu lapanen.

 

Jotenkin sitä tässä äitiyden alkumetreillä (edelleen, huoh) huomaan, että imetysangstit,  kuivaksi opettelu, syöminen tai  muut välillä elämää suuremmilta tuntuneet käytännön asiat ovat aika epärelevantteja tämän tunteiden hallinnan, kasvamisen ja  ihmisenä elämisen taitojen opettelun rinnalla. Ne ovat oikeasti tavalla tai toisella ratkeavia käytännön murheita, tässä muussa kasvatuspuuhassa voikin tehdä hallaa aika paljon pidemmäksi aikaa koko perheelle.

 

Kaikista paradoksaalisinta lapsen kasvattamisesta on minusta kuitenkin se, että lasta pitäisi osata ohjata oikeaan suuntaan tilanteessa, jossa omakin kasvu on vielä kesken. Tässä mitään valmiita ja viisaita olla. Vaikka kuinka olisin yhteiskuntakelpoinen ja näennäisten tekemisten suhteen aikuinen, olen kuitenkin tietyissä tilanteissa ihan kakaramaisten reaktioiden tasolla. Esimerkistä käykööt välillä ah, niin rakentavat parisuhdekeskustelut ja toiselle nöksähtäminen, kommunikaatio oman äidin kanssa tai muut epämääräiset pikkusieluiset reaktiot asiaan kuin asiaan. Siitä sitten vaan oman toiminnan esimerkkien mukaan lasta kasvattamaan. Hurraa, sanon minä.  Meidän muksuilla on käynyt lottovoitto kärsivällisyysrajoitteisen äidin harjoituskappaleina.

 

Kakkosen kanssa on juuri nyt paljon helmpaa. Kyllähän tämäkin nuori mies kehittelee tietenkin samanaikaisesti kiihkeitä tahtomisen merkkejä, mutta sellaiseen suoraviivaiseen syy-seuraus -suhteeseen on niin paljon helpompi puuttua. Kun kiukuttaa, niin sitten paiskotaan tai maataan äksänä, sitten äiti rauhoittelee ja sitten helpottaa. Tähän vaiheeseen ei liity vielä mitään salattuja merkityksiä, sanoilla pelaamista, epäreilua  neuvottelua tai pitämättömiä pikkusopimuksia. Selkeää. Sitä se oli Ykkösenkin kanssa tuossa vaiheessa.

Onko jossakin joku Pelastakaa edes Äidit ry, jossa voi käydä tilittämässä?

Päivähoitoutopia

Minä kuulun tunnetusti siihen alhaisten äitien sisarkuntaan, joka surutta lykkää päälle vuoden ikäisiä lapsia hoitoon, pitää niitä siellä osa-aikaisesti myös ollessaan itse vauvan kanssa kotona ja liputtaa kohtuullisesti kunnallisten päiväkotien puolesta. Ehkä jonkinlaisesta puolustuksesta käy perusteeni äitien (siis oma) jaksaminen, perheen yleinen hyvinvointi, lasten sosiaaliset hommelit ja työssä kiinni pysyminen. Pystyn kyllä muuttamaan mielipidettäni aiheesta turbulenssissa heiluvan tuuliviirin lailla enkä perusta väitteitäni mihinkään tutkimukseen tai auktoriteetin teeseihin. Tämä on silkkaa mutua. Tunnen tosin säännöllisesti sitä kuuluisaa (monessa blogissakin viime aikoina esillä ollutta) syyllisyyttä aiheesta. Ja lähes kadehdin oikeasti niitä, jotka jaksavat ja pystyvät olemaan enemmän kuin yhden lapsen kanssa kotona vähintään sen kolme vuotta. Vaikka kuinka ymmärrän, että tämä on minun tapani olla ihan ok äiti.

No, meillä homma on toiminut. Osittain siksi, että lapsen voisi käytännössä nakata suoraan tarhan pihaan yläkerran parvekkeelta, päiväkoti on tämän kaupungin uusimpia ja toimivimpia, kaiken maailman kokeiluissa mukana oleva testauslaitos ja ruhtinaallisesti ”varustettu”. Samassa kompleksissa toimii paikallinen monitoimitalo, neuvola, eskari ja ala-asteen luokat 1-2. Lapsille on jumppasali, uima-allas ja harjoituskeittiö. Moderniudesta ja kehityshankkeissa mukana olosta johtuen taloon pyrkii ja siellä pysyy pätevää henkilökuntaa. PIha on tosi pieni ja siellä on ahdasta eikä juurikaan nurmikkoa tai luonnon tuntua. Sijainnista johtuen emme myöskään voi meikäläisen jatkuvasta haaveilusta huolimatta muuttaa minnekään idyllisemmälle alueelle unelmieni tunnelmataloon (lue: remontoitava puurähjä jossain näreessä), koska vain hullu hukkaisi tässä elämäntilanteessa nämä sijainnin suomat logistiset helpotukset arjessa.

Olen muuten ollut mukana perustamassa päiväkotiin vanhempainyhdistystä, joka huhkii useissa tapahtumissa vuosittain (jo puolentoista vuoden ajan) kerätäkseen päiväkodille rahaa, jolla sitten mahdollistetaan lapsille mukavia retkiä, teatteri- ja musiikkiesityksiä, puuttuvia leluja sun muuta. Määrärahat kun eivät riitä missään. Tämä taitaa olla muuten ainoa päiväkodin vanhempainyhdistys tässä kaupungissa jos ei Steiner-puolen kannatusyhdistyksiä oteta huomioon. Suosittelen tätä toimintaa muillekin. Sillä saa oikeasti hyvää aikaan ja verkottuu mukavasti lähiyhteisössä.

Nyt muuten paljastinkin sen verran faktoja meidän perheen lokaatiosta ja tekemisistäni, että jos ei joku jo ala tunnistaa ja nykiä livenä hihasta, niin johan on kumma. Huhuu, tunnistaako kukaan J

Näistä päiväkotia puoltavista lausunnoista huolimatta välillä hirvittää. Ykkösen uudessa isompien ryhmässä on 23 lasta ja iso osa melko melskaavia eskariin siirtyviä poikia. Huolimatta siitä, että neiti viihtyy ja on ottanut ryhmän muuttumisen mukana ison kasvuspurtin, hän on pyytänyt saada jäädä muutamana aamuna aamupalalle kotiin. Ryhmässä kun ei kuulemma ole ruokarauhaa. Aika villiä meno on muutenkin. No, taudit tietenkin tarttuvat takuuvarmasti. (Nyt on oltu jo 12 päivää terveinä, koputan puuta!)  Ja onhan se meno tuolla pientenkin puolella aika holtitonta. Keskimäärin 12 alle kolmevuotiasta (ryhmän koko maksimissaan 16!) kun kehittää hepulin, kakkahädän tai muuten vaan sylintarpeen yhtä aikaa, tietää että vallalla on viidakon lait. Onneksi se ei toistaiseksi näy käytöksessä.

Toisaalta, toisaalta. Toisaalta molemmat selkeästi viihtyvät. Ja oppivat mystisesti taitoja, joita minä en edes ymmärtäisi opettamalla opettaa. Kakkonenkin roikkuu jo nykyisin ovenkahvassa ja huutelee lempihoitajan nimeä, kun haalari läsähtää aamulla eteisen lattialle. Ykkönen kyselee usein, eikö tarhaan saa jäädä yöksi. Pitäisiköhän siitä itse asiassa huolestua..

Nämä asiat ovat mielessä juuri nyt siksi, että uuden työn vuoksi lyhennetty työviikko on helmikuun alusta historiaa ja kummallakin lapsukaisella alkaa viiden päivän viikko ja täyden pituiset päivät. Ykköselläkin ensimmäistä kertaa hänen päivähoitohistoriassaan. Päivien pituus saadaan pidettyä maksimissaan 8 tunnissa, mutta onhan se paljon varsinkin tuolle 1,5 veelle.  Isovanhemmat pelastavat satunnaisesti, ehkä noin kerran kahteen viikkoon. Tämä kyllä hirvittää, koska 3-4 päivää viikossa maksimissaan 6-7 tuntia tuntuu ihan eri asialta hoitohommissa.

Joten olenkin pohtinut, että jos saisin päättää, miten lapseni hoidattaisin, olisi kuvio seuraava. Perustaisin jollakin rahalla ja momentilla kaupungin valvonnan ja suunnittelun alaisen (näissä hommissa luotan julkiseen puoleen) päiväkodin, jossa olisi kaksi pienten ja kaksi isompien ryhmää sekä mahdollisesti eskari. Tai no se olisi ehkä hyvä olla jo koulun yhteydessä. Tästä en vielä tiedä. En minä sen mullistavampaa ratkaisua olisi tuunaamassa, mitä sitä pyörää uudelleen keksimään, kun perusmuodossaan homma ihan toimii. Todettakoon vielä, että jos pitää valita niin taidan pohjimmiltaan olla pienten päiväkotien kannattaja esim. perhepäivähoitoon verrattuna. Tämä yksinkertaisesti siksi, että täällä päin perhepäivähoitajia on vähän ja ne, jotka ovat käyttäneet, ovat joutuneet monta kertaa pettymään. Joukko on kirjavaa, vaikka päteviä ja kokeneitakin tietenkin mukaan mahtuu.

Mutta ne ryhmät siellä The Tarhassa. Pienten ryhmäkoko olisi kahdeksan lasta ja kolme hoitajaa. Isompien koko maksimissaan 12 lasta ja kolme hoitajaa. Näin käsiä- ja sylejä olisi riittävästi myös niin, että henkilökunnalla olisi mahdollisuus käyttää aikaa toiminnan suunnitteluun, yhteydenpitoon vanhempiin ja kaikenlaiseen yleissälään mihin ei nykyisin allokoida aikaa. Tai sitä ei ole. Jokaisessa ryhmässä olisi lastentarhanohjaaja ja muuten koulutettuja, vakituisia (!) hoitajia. Päiväkodilla olisi oma erityislastentarhanope tai ehkä sen voisi sentään jakaa toisen päiväkodin kanssa. Toiminnan painotus olisi luovuudessa, liikunnassa ja luontohommissa (älkää vaan kysykö miten se kaupungissa toteutettaisiin).  Keittiö olisi tietenkin oma. Meidän päiväkodin liitännäisosalla (uudet remontoidut tilat parille ryhmälle kun varsinainen päiväkoti tulvi yli äyräiden ja pakko oli saada alueen lapset jonnekin) on muuten oma keittäjä ja se on luksusta se. Kirjasto, liikuntasali, säännöllisiä vierailijoita (musaryhmät, teatteriporukat, elukat, poliisit, palomiehet ja muut piipaa-autojen väet) ja aktiivisia teemoja kierrätyksestä kohteliaisuuskasvatukseen. Niistä olisi meikäläisen hoitolaitos tehty.

Ideana olisi kauhean kiva ajatus tarjota lapsille tämmöisiä pieniä ja intiimejä yksikköjä, mutta ei taida kaupungin talousarviotasolla ihan toteutua. Eikä edes yksityisesti. Me maksamme tällä hetkellä kahdesta lapsesta hoitomaksuja noin 530 €/kk. Mitähän pitäisi maksaa, että saisi haaveilemani väljyysperiaatteen toteutumaan kenenkään toteuttamana. Triplasti? Jos tämän kaltaisia tai edes vähän väljempiä vaihtoehtoja olisi, olisin valmis maksamaan kuitenkin jonkun verran enemmän hoidosta. Vaan minkä verran? Muutaman satasen ehkä. Toki se raja maksamisen järkevyydessä tulee nopeasti vastaan.

 

Jossakin varmasti toimii yksityisiä päiväkoteja tai edes ryhmäperhepäivähoitoja, joissa ryhmäkoot ovat inhimillisemmät ja hoidon taso ja hoitajien pysyvyys silti hyvät. Mutta oman kokemukseni mukaan niissä on sitten tingitty jostakin muusta. Tiloista, toimintamahdollisuuksista tai hoitajien määrästä niissäkin. Vai onko jossakin olemassa joku ideaalivaihtoehto? Kertokaa heti! Tai miten sinä haluaisit lapsesi hoidon järjestää jos saisit muokata sen täysin?

Ps1. Vuorokauden myyntisaldo kirpparilla 125 €. Uskon hinnoitteluperiaatteeni olevan ainakin osassa tavaroita oikea tai paremminkin sopiva.

Ps2. Se mainostamani lohivuoka. Voi Pyhä Sylvi. Ykkönen söi sitä seuraavana päivänä kuusi (!!) lautasellista. Meidän ruokakriittinen minisyöppö. Kuusi lautasellista! Pieniä lautasellisia, mutta kyllä niistä nyt yhteensä kaksi kohtuullista aikuisten annosta kasaantui. Toisaalta hän söi pari päivää sitten myös kolme porkkanaa raastettuna. Joku kausi, taas.

Ps3. Tietenkin juuri kun olen aloittamassa siellä Ihan Hyvässä Työpaikassa haetaan oman alani ammattilaista paikkaan, joka olisi jo lähellä unelmaduunia. Nimi ei ole vielä paperissa kun paperi on sähköpostissa, joten ainahan sitä voi kokeilla kepillä jäätä..

Halvalla lähtee

Lasten mukana kotiin pesiytyvä vaatteiden ja tavaran määrä on j-ä-r-k-y-t-t-ä-v-ä. Ihan sama, ostaako itse vähän vai paljon käytettynä tai uutena, periikö tutuilta tai saako lahjaksi. Kun kaksi vastakkaisen sukupuolen edustajaa on syntynyt eri aikaan vuodesta ja kasvaa eri tahtiin, tarvitaan ihan älytön määrä eri kausien kenkiä, ulkovermeitä, sisävaatteita, yöpukuja sun muita. Ei vaan onnistu samojen ensikenkien käyttö, kun toinen opettelee kävelemään kesäaikaan koossa 19 ja toinen talviaikaan koossa 22. Noin esimerkiksi. Samoin vaikka mukulat käyttäisivät täysin sukupuolineutraalisti mitä vaan värejä, vaatteita kertyy, toistan itseäni, j-ä-r-k-y-t-t-ä-v-ä-s-t-i.

Olen vuosia harjoittanut kirpputorihommia periaatteella ”tarkoitus ei ole tienata vaan päästä eroon hyvästä itselle turhasta tavarasta”.Toistan taas itseäni. Halvalla, että siitä tavarasta pääsee eroon. Moni tuntuu toimivan toisin ainakin tällä puolivillillä lastentarvikemarkkina-areenalla. Kaikki tavallaan, mutta anteeksi vaan, minä en ymmärrä, miten tietyn merkkisistä samettipöksyistä voi pyytää käytettynä 25 €!? No, eihän tunnetusti se ole hullu joka pyytää, vaan se joka maksaa.

Tähän mennessä olen itse myynyt lasten romppeet aikuisten romppeiden seassa normikirppiksellä tai paketteina huuto.netissä. Kerran olen käynyt lastentarvikkeiden päiväkirpparilla myymässä ja, huolimatta selkeästi muihin verrattuna alihinnoittelusta, tienasin mukavat 250 €. Kävi hyvä kuhina. Ei siinä paljon ehtinyt miettimään, millä hinnalla vaatteet katosivat. Pääasia, että katosivat ja ostajat olivat tyytyväisiä.

Huomiselle olen varannut pöydän lastentarvikkeiden viikkokirpparilta, paikallisesta Peikonpesästä. Saas nähdä miten käy. Kävin taas vakoilemassa hintoja huuto.netissä, koska myyntiin menee useita goretex-kenkiä, POP:n haalareita sun muuta ”arvotavaraa”. Edelleen olen ihmeissäni. Mun käsitys kirpputori- tai käytetystä tavarasta on se, että siellä myydään järkevällä hinnalla. Onko 40 € käytetyistä kengistä ok tai 80 € käytetystä haalarista oikeasti kohtuullinen hinta, vaikka siinä kuinka lukisi joku ruotsalainen kirkasvärinen merkki. Totean nyt ihan pienesti, että myin itse niitä sen merkkisiä haalareita 15 €:lla, vastaava kaksiosainen puku taisi lähteä 20 €:lla ja Eccon ja Vikingin kengät kympillä..

Kysymys kuuluukin. Olenko minä se pässi, kun en tajua, että markkinoilla maksetaan hyvästä tavarasta enemmänkin? Näitä satunnaisia vakoiluyrityksiä ja kerran vuodessa tapahtuvaa vaatteiden hävitysyritystä lukuunottamatta en ole millään lailla kovin valveutunut kirppari-ihminen, enkä seuraa aiheesta käytävää keskustelua. Joka taitaa olla joillakin foorumeilla melko roisia, kirpparihommat herättää selkeästi intohimoja. Minä en vaan kerta kaikkiaan jaksa nähdä tätä bisneksenä edes itselleni, haluan vaan päästä tästä roinasta eroon. Vaihtoehtoisesti voisin pysäyttää lasten kasvun, ettei jo toisia kenkiä ja haalareita tarvitse ostaa molemmille yhden talven aikana. Miten ne voikin ajoittaa järjettömän kasvupyrähdyksen kalleimman ja eniten päällepantavaa vaativan sesongin aikaan. Niin kaukaa viisas minä en näissä hommissa todellakaan ole, että ostaisin haalareita tai kenkiä varastoon edellisen sesongin alesta. Olen tosin harjoittanut sitäkin aikaisemmin, ja kas, ne valmiiksi edellisestä alesta ostetut kesäkengät eivät sitten enää sopineetkaan kesällä. Joten oma hankintafilosofiani on:  silloin ostetaan kun tarvitaan. Paitoja sun muita yleisvaatteita toki varastoonkin. Mielellään alesta, mutta välillä on pakko vaan saada riittävän isoa ja lämmintä ja toimivaa hinnalla millä hyvänsä. Saahan niistä sitten jotakin takaisin itse kiertoon laittamalla.

Eniten minä mesoan tästä aiheesta siksi, että tuo hahmoton möykky vierashuoneen sängyllä odottaa laputtajaa, enkä millään, millään, millään jaksaisi.
 

Tulukee ostammaan!

Ps. Testasin Project Maman helpon lohi-riisilaatikon. Järjettömän hyvää ja helppoa. Osui ja upposi. Kaikille Kakkosta lukuunottamatta. Onneksi laiskan bloggaavan äidin pelastaja on toinen laiska bloggaava äiti. Tosin tästäkin taitaa olla kiittäminen alunperin avokadopastapariskuntaa..

Töitä!

Sain hyvän työn. Piste. Näin kätevästi putkeen ennen edellisen irtisanomisajan loppua. Kiitos kohtalo, kaitselmus tai mikä vaan. Aloitan helmikuun alussa ja latelen tässä juuri tulevalle esimiehelleni speksejä puhelimen ja läppärin hankinnasta. Kiva, että kysyvät. Edellisessä oli kivan alla saada edes kunnon työkalut.

Mitä minä nyt tästä uudesta sanoisin. Totesin jo aiemmin, että titteli (eli siis tehtävänkuva eikä niinkään titteli) ja palkka ovat sinne päin. Tehtävä ja yritys sen sijaan ovat mielenkiintoisia, pienessä mittakaavassa putiikki on mahdollinen tulevaisuuden Nokia. Olen hyppäämässä hörhönä kaupallis-humanistina nörttien ja propelipäiden sekaan, mutta pääasia, että tyypeissä on draivia ja homma on sellaista puoli-intellektuellia asiantuntijapuuhastelua. En minä tulevassa hommassa helpolla pääse ja oman alan työtä on urakaksi asti. Hyvä niin, sitähän minä olen halunnut.

Merkittävin asia: autolla matka työpaikalle kestää noin kuusi minuuttia. Fillarilla pääsee hyvin täyteen ylämäkeen 6 kilometriä eli puolisen tuntia. Kotiinpäin onkin sitten helpompaa. Tässä vaihtoehdot sitten ovatkin, koska paikallinen julkinen ei tälle reitille toimi.

Helmikuun ajan saan nauttia kaiken kukkuraksi tuplapalkasta, kun irtisanomisajan palkka juoksee, mutta työvelvoitteesta vapauttaminen mahdollistaa muut hommat samanaikaisesti. Ihan kiva. Kävin vähän sopimuksen kunniaksi shoppailemassa, lapsille tietenkin. Reissu osoitti, että en todellakaan ole ostolakkoilun tai rajoittamisen portilla. Onneksi harjoitin vähentämistä tehokkaasti edelliset kotivuodet. Onneksi oli todella hyvät alet. Mutta ostin sentään  itsellenikin jotakin – peräpukamavoiteen. Ne viholaiset kun ovat vaivanneet synnytyksestä numero kaksi asti.

Himskatti, kun on kaikki juuri nyt tosi hyvin. (Noron jälkeinen autuus jatkuu)

Tilannekatsaus

Noro has left the building. Se on kyllä viikon merkittävin uutinen. Kakkosen kakomiset olivat selkeää alkusoittoa, sillä virus ihastutti meitä kaikkia, taistelun aikana visiiteeranneita isovanhempia ja muita meitä alle 100 metrin päähän uskaltautuneita. Homman voi tiivistää seuraavasti:

-         Minä sairastuin seuraavaksi. Tunti hyvin menneen haastattelun päättymisen jälkeen! Työvoitto sekin. Toivoin kuolemaa ja sain kokea ensi kertaa elämässäni sen riemun kun istuin pytyllä ja oksensin ämpäriin samaan aikaan. Yritin siitä huolimatta olla reipas, paistaa Ykkösen synttärikakun, väkertää marenkeja ja juustotankoja. Ei niitä kyllä syöty, kun Kakkonen sairasti oman synttäripäivänsä ja varsinaiset kemut tietenkin peruttiin. Järjestimme kuitenkin aamupalan hengen mukaisesti ja mustikkakeittoa tarjoiltiin halukkaille prinsessamukeista ja lähikaupan kakusta puhallettiin kynttilät. Prinsessailmapalloja oli paljon ja se riitti Ykköselle tunnelman takaajaksi.

-          Mies sairastui vuorokausi minusta.  Hän ei kokenut molempien päiden laukeamisen yhtäaikaisia riemuja, mutta oli tietenkin helvetin paljon sairaampi. Sairasta miestä ei kestä kukaan.

-          Ykkönen sairasti siinä meidän aikuisten välissä. Piti prinsessamekkoa päällä ja oksensi. Ekan kerran lattialle, sen jälkeen siististi mukana kuljettamaansa ämpäriin. Joka kerta ulos pyrkivä aines saatin kerättyä ämpäriin tai pönttöön, joten meidän ei tarvinnut tehdä edes sooda-temppuja! Ykkönen myös pyysi jossakin etomisen vaiheessa ruokaa, ravitsevia ja monipuolisia mama-nuudeleita. Syötyään kunnon satsin, neiti laattasi pötköt saman tien pöydälle, ja ennen kuin ehdin siivota tätä sotkua hän pyysi lisää. Outo tapaus.

Täälläkin, kuten monessa muussa lapsiperhehuushollissa, alkaa tulla sairastamisen määrä ulos korvista. Lupaan ja vannon, että mikäli joltain ei katkea kinttu tai tule vähintään aivokalvontulehdus, en jorise sairastamisesta. Vaikka se on niin hanurista ja vaikka se täräyttää aina kaiken suunnitellun kivan ja normaalin arjen ihan raiteiltaan. Mutta en kirjoita, en.

Sen sijaan kirjoitan jotakin tästä omituisesta välitilaelämänvaiheesta. Olen irtisanottuna, mutta vailla työvelvoitetta. Saan siis täyttä palkkaa kotona lorvehtimisesta vielä helmikuun loppuun. Ihan jees. Näen jo nyt, millaisia haasteita on edessä henkisesti, jos töitä ei löydy siihen mennessä. Niistä haasteita ja tästä prosessita täytyy kirjoittaa kyllä laajemminkin. Niin iso asia se on. Kotona olemisessa on edelleen tietenkin paljon hyvää ja mahdollisuudet opiskeluun sun muuhun projektiluonteiseen puuhasteluun ovat rajattomat. Samalla kuitenkin tilanne nakertaa itsetuntoa ja työidentiteettiä. Miksi minä? Saanko minä oikeasti töitä? Miten minä kehtaan edes tunnustaa olevani työtön? Ihan uusia juttuja pohdittavaksi. Olenkin miettinyt, että mikäli tilanne jatkuu, marssin jonkun sortin työpsykologin vastaanotolle purkamaan tilannetta. Olen tämmöinen toimenpidekeskeinen ihminen, märehdin ja murehdin asioita, mutta samalla etsin ratkaisuja. Jos en osaa itse asioita ratkaista tai tarvitsen sparrausta, niin sitten etsin sellaista.

Mutta ei tässä vielä hätää. Perjantain kakkoshaastattelu meni oikein hyvin. Mahdollinen tuleva pomo ehdotti vielä tarkentavia treffejä tälle viikolle siten, että tapaisin heiltä myös muutamia muita avainhenkilöitä. Sehän lupaa aina hyvää, mutta tietenkään tuolta ei ole nyt kuulunut mitään ja maalaan jo piruja seinälle. Työnhaku on muuten melko tehokasta kärsivällisyysharjoitusta impulsiiviselle individualistille.  Joka tapauksessa tämä kyseinen työpaikka olisi mielenkiintoisessa kovassa kasvuvaiheessa olevassa yrityksessä, jossa saisin linjata koko oman osaamisalueeni hommat alusta alkaen. Palkka tippuisi alkuvaiheessa roimastikin, koska tehtävä ei ole määritelty ihan kokemukseni mukaisesti ”senioriksi”. Mutta mitäs niistä titteleistä ja euroista, jos kuitenkin hommat ovat mielenkiintoisia ja porukassa on hyvä ja innostunut henki.

Irtisanomishommat ovat edelleen liiton juristin pöydällä. Asian etenemisessä tai tilanteen tulkinnassa ei käsittääkseni ole tapahtunut muutoksia. Juristin tarkoituksena on lähettää lisäselvityspyyntö ja sen perusteella korvausvaatimus tai suoraan korvausvaatimus työnantajalle ennen irtisanomisajan loppua. Omassa päässä tässä asiassa on kuitenkin tapahtunut paljon kun aikaa on kulunut tämänkin verran ja asiaan saa vähän etäisyyttä. Tunteet eivät tietenkään ole samoin pinnassa eikä asia edes harmita. Välillä jopa mietin, olenko dramatisoinut asiaa liikaa ja entäs jos noin vain saakin tehdä. Että vakituisia ihmisiä voi näin kiertämällä korvata määräaikaisilla, halvemmmilla ja ”kiltimmillä”.  Faktat eivät ole kuitenkaan muuttuneet, määräaikaisen sijaisen palkkaamisessa on toimittu muutamassa asiassa väärin. Pelkään kuitenkin, että työnantaja keksii jostakin käsittämättömän perusteet niille asioille, joissa on toimittu väärin, ja sitä kautta toiminta onkin oikeutettua. Vihani liennyttämiseksi en korvauksia kaipaa, mutta toivon todella pientäkin korvausta siinä tapauksessa, että asiassa on oikeasti toimittu väärin. Vielä tärkeämpää jonkinlainen juridinen päätös on itsetunnon kannalta. Haluan puolueettoman tahon päätöksen nimenomaan sille, että ihmistä eli minua ei voi vain noin laittaa nurkkaan ja korvata toisella. Se kun käy itsetunnon päälle, että näin ei olisi oikeasti taloudellisin perustein ollut pakko tehdä vaan taustalla oleva asia liittyy nimenomaan henkilöön eli minuun.  Siltä asia näyttää kaikkien faktojen, erityisesti niiden talaoudellisten näkökulmasta. Saas nähdä.

Jäitä poltellessa , sanotaan. Siltä tämä tammikuu todellakin on tuntunut.

Ykkönen muuten eilen löysi kaappini kätköistä tamponin. Hän retuutti paketin (todennäköisesti suklaapatukaksi luullen) luokseni, pyysi avaaman ja kyseli.

- Mikä tämä naru on? Miksei tätä voi syödä? Mitä tällä tehdään?

Olin tietysti puolisanaton yllätyshyökkäyksestä ja yritin sivuuttaa aihetta toteamalla pötkön olevan aikuisten tyttöjen asioita. Ei riittänyt. Lopulta totesin

-  Se on isojen tyttöjen laastari.

What! Et sitten parempaa keksinyt. No en, mutta läpi meni. Neiti painui hommiinsa ja aihe saatiin käsiteltyä loppuun.  

Taistelutoverit

Olin jo kirjoittamasssa eilen sellaista hormoonihuuruiluun verrattavaa rakkaudentunnustusta näistä kahdesta apinaisesta. Tiivistettynä sanoma olisi ollut se, että meillä on ihan mahtavat mukulat ja niistä on muotoutumassa mahtava tiimi. Ja että teillä muilla on varmasti ihan kivoja lapsia, mutta että nämä meidän lapset ne vasta..

Sitten tuli viime yö, jolloin Ykkönen raastoi painajaistensa keskellä äidiltä päänahkaa irti useaan otteeseen ja kävi vaativan sävyistä monologia juuri niinä hetkinä, kun Kakkonen ei huutanut ”äitiii-ä”  viereisestä huoneesta kitapurjeet heiluen. Ja sehän muuten huusi. Yön perusteella olisin halunnut todeta, että mikään ei ole niin vittumaista kuin väsymys. Se lienee todettu jo tsiljoonaan kertaan, mutta totean sen vieläkin. Väsymyksessä ei ole mitään hauskaa eikä siitä saa revittyä edes mitään kovin sarkastista. Väsyneenä minusta tulee itseni irvikuva, juuri sellainen, jollainen en kenellekään tässä perheessä haluaisi olla. Nice to meet new me!

Sellaisissa merkeissä lähti tämä aamu sujumaan. Kiitin työvelvoitevapaata irtisanomisaikaani, että saan lykätä lapset muutamaksi tunniksi tarhaan ja keskittyä porfolion tekemiseen ja ehkä siinä sivussa edes vartin päiväuniin. Kunnes Kakkonen laattasi lähtöminuutilla ympäri eteistä. Toki myös oman toppapukunsa sisään. Onneksi on vielä alet, jos haju jää.

Voinkin taas kirjoittaa sairastamisesta, joka tässä muodossa peittoaa väsymyksen. Voin jo nyt aamupäivän session jälkeen todeta, että vatsatauteja oksennusversioina meillä ei oikeastaan ole ollutkaan. Joten”hauska” tutustua herra Noro. Näyttää vievän mehut pienimmästä aika tehokkaasti. Onneksi lohtuna on eko-muumi, joka on imenyt itseensä jo edellisen flunssan veriyskökset, kuolatun suklaan ja nyt myös tätä uutta ödööriä. Kenen vitsi on ollut kehittää pehmeäpuuvillainen muumi, jota ei voi pestä!! Tilasin Ellokselta jo kaksi varaversiota, täytyy vissiin tilata koko varasto. Tätä Emmi-muumia ilman kun ei voi Kakkonen elää. Voittaa usein jopa äidin.



Riskialtis nukkumisalusta norossa..



Millä todennäköisyydellä muuten noronen on huomenna minussa, kun klo 15 pitäisi olla parhaimmillani Oikein Hyvän Työpaikan toisella haastattelukierroksella. Veikkaan, että todennäköisyys on noin 112 %.

Erittäin hanurista vallitsevat olosuhteet ovat myös siksi, että ylihuomenna pitäisi viettää Ykkösen kolme vee -kekkereitä, mutta ei liene eettistä järjestää juhlia, jos bonuksena on kaikille hutera maha. Neiti tulee olemaan erittäiin pettynyt, koska hän on vasta alkanut oppia, mitä nämä erilaiset juhlat oikein tarkoittavatkaan.

Vaan ei auta. Näillä mennään.

Ps. Otan kiitollisena vastaan kokemukseen perustuvaa knoppitietoa kodin inhimillisenä pitämisestä, hajuhaittojen minimoimisesta ja lapsiystävällisten oksennusolosuhteiden järjestämisestä. Reilun vuotiaan kiikuttaminen pöntön reunalle kakomaan ei ollut ehkä loppuun asti harkittu teko.

Meillä on tosiaan sairastettu yhtä jos toista, mutta tämän laajuinen kodin irtaimiston tuhoaminen ei olekaan meitä vielä koskenut. Ripulia on helpompi hallita.

Liebster-päivä

Jiihaa, kiitos Leopardikuningatar tästä Liebster-palkinnosta, jonka "ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa". Juu, kyllä tämä täyttyy kirkkaasti ja todennäköisesti myös ikuisesti. Jostain syystä muuten en saa kuvia koneelta ladattua bloggeriin ollenkaan. Pitääpä tutkia, Aviomies lienee rämpännyt jotakin asetuksia.

 

Säännöt:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitos vielä kohtuullisen uusi tuttavuuteni Leopardikuningatar, aito, aktiivinen, sopivan analyyttinen ja rento ”ikäluokkani” äiti. 

Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
Kuulkaas, moni meikäläisen kohtuullisen aktiivisesti seuraamani blogi onkin jo omansa saanut, mutta heitä haasteen vielä Leijonalapsen äidille, Terapiaosastolle ja Tuulille, jos hän vielä blogimaailmassa vierailee.

Toivo, että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.
Tottakai toivon, hauskahan näitä tiivistelmiä ihmisistä on lueskella.

Tunnustuksen mukana tuli pyyntö koota erinäisiä top 5-listoja, mikä sopii meikäläiselle mainiosti. Olen oikea listojen suurkuluttaja. Kaikesta voi tehdä listan. Erityisesti nykyisin, kun en kuitenkaan muista mitään. Listaihmisten ylistys on muuten Nick Hornbyn romaanin pohjalta tehty elokuva High Fidelity, jossa musanörtit ja nykymittapuun mukaan trendikkään vinyylikaupan omistaja-hipsterit tekevät top five – listoja ihan kaikesta. Bonuksena pääosassa John Cusack.

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
Kaksi iltahepulin riivaamaa nauruunsa tukehtuvaa nakupelleä (miten jo lapsena alasti on paljon hauskempaa..)
Kaunis ilma, mielellään muodossa aurinko ja sininen taivas
Hyvä ruoka, mielellään toisen tekemänä, rauhallisessa ympäristössä (utopiaa)
Nopeat halaukset, suukot ja sylitykset kenen tahansa perheenjäsenen toimesta
Oma Mentalist-hetki Aviomiehen kanssa

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
Rauhallisen suihkun (omaa aikaa)
Aamupalan heti heräämisen jälkeen (kärsin jatkuvasta aamupahoinvoinnista ilman SITÄ syytä)
Ripsiväriä, kulmakynää ja poskipunaa (muuten iskee todellisuus liian vahvasti vastaan)
Ulkoilua
iPadin

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:
Oh dear, olen niin ulkona kaikesta sivistävästä ja viihteellisestä kirjoitetusta sanasta, että ihan hävettää. Tämä on suurin asia, jonka korjaantumista odottelen, kun sitä omaa aikaa joskus on enemmän. Mutta heitetään nyt hatusta ikuisuustärkeitä kirjoja.

Liisa Keltinkangas-Järvinen: Temperamentti, ihmisen yksilöllisyys (tähän minä äitinä uskon)
France Mayes: Toscanan auringon alla + jatkot (siivet haaveilulle ja Italian väreille)
Reko ja Tina Lundan: Viikkoja, kuukausia (raadollisinta ja ihon alle menevintä ikinä)
Daniel Goleman: Tunneäly (vielä kun älyäisin)
Heli Laaksonen: Sulavoi (tervetuloa hyvälle mielelle)

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
Johnny Cash
Aimee Mann (katsokaa vaikka tämä, laulu alkaa jeesustelun jälkeen)
Emmylou Harris
U2
Coldplay

Viisi materialistista joululahjatoivetta:
Jaahas, ajatelleenpas sitten ensi joulua. Tämä vuosi meni ”ei aikuisille lahjoja” periaatteella, joka toimi hyvin. Mutta jos nyt vaan toivoisin surutta.

Uudet luistelusukset tai koko paketin monoineen
Täydellisen luonnonvalkoisen palmikkoneuleen (hei vaan keski-ikä)
Kirjapaketin (1x fakta, fiktio, jännäri (siis fiktiox2) ja keittosellainen)
Lahjakortin naaman kuopsutukseen lempikosmetologilleni (jossa käyn siis noin kerran vuodessa)
Lomalahjakortin, jolla koko perhe pääsee jonnekin

Viisi lempiruokaasi:
Vain viisi?
Sushi
Lähes kaikki, jossa on kookosmaitoa
Ceasar-salaatti eri lisukkeilla(mutta vain oikeasti hyvällä kastikkeella ja suurella kasalla parmesania)
Porkkanakakku (on se ruoka, siinä on porkkanaa)
Samppanja, cava tai mikä vaan kupliva käy yhtä mainiosti (Sekin kaadetaan suuhun, joten menee ruuasta tai ainakin korvaa tarvittaessa tervehenkisesti ruuan)
Kerta kiellon päälle: paistetut muikut

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:
Bengtskärin majakalla
San Diegossa (sinne on niin pitkä matka, mutta siellä on aina niin kivaa)
Nizzassa bling bling-löhölomalla (ei voisi mikään olla kauempana meikäläisen arjesta kuin bling bling)
Antarktiksella
Islannissa (mielellään vielä mannerlaattojen välissä sukeltamassa)

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
Nopea
Kärsimätön
Innostunut
Hajamielinen (nykyisin)
Tunteellinen (nyyh nyyh vaan sullekin)

Viisi asiaa, joista unelmoit:
Hyvästä työpaikasta (pitäkää peukkuja perjantain 2. haastattelukierrokselle)
Äitini terveyden säilymisestä
Lottovoitosta (mitä sitä kieltämään, pienempikin voitto kyllä käy)
Molempien lasten vaipattomuudesta ja itsenäisistä ruokailutoiminnoista
Täydellisestä mustasta nahkalaukusta, sellaisesta työversiosta (jos siis olisi töitä..)

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:
Ota löysin rantein, älä jännitä (Kiitos Junnu Wainio tästä)
Carpe Diem (kyllä vaan, kliseiden aatelia)
Rauhaa ja rakkautta (äitini mantra, sitä hoetaan meillä paljon)
Into menee älyn edelle (ei tämä nyt ehkä ohje ole, mutta sopii moneen tilanteeseen. Minulla)
Keep Calm and Carry on (tätä tuijottelemme vessan seinässä hädän hetkellä..)

Äiti vs. lääkäri

Lääkärin lapset ovat kuulemma alidiagnosoiduin potilasryhmä. Näin lohdullisesti totesi viime tammikuussa se pätevä lääkäri-täti, jonka syliin Ykkösen korva tusautti märät puhjetessaan ja keuhkot ritisivät hengittäessä umpihankimaisesti (kuulemma tyypillinen keuhkokuumeen oire). Minä siinä selittelin, että on tätä kotona jo seurattu ja lääkärissäkin jo kertaalleen käyty, että ei me muuten näin viime tippaan tulemista olisi jätetty.

Alidiagnosointi on meillä sitä, että Aviomiehen mukaan tilannetta pitää aina seurata. Seuranta onnistuu, koska meiltä löytyy välineitä lähes elvytykseen asti, no lapsen tutkimisen kannalta korvalampusta stetoskooppiin. Meillä ei kuitenkaan asu lastenlääkäri eikä korva- nenä- tai kurkkutautien lääkäri, joita nyt useimmiten näiden basillipesien kanssa tarvitaan.

Kyllä näillä jo pitkälle pärjää..

Minä olen hirrrrveän hyvä seuraamaan tilanteita. Tiedän tasan tarkkaan ilman sitä halvatun korvalamppua, milloin erityisesti Kakkosen lisääntyvä yöheräilyjen määrä ja ampiaista kiukkuisempi päivähabitus merkkaavat pahenevaa tulehdustilaa. Kärsivällisyyteni tai puolikuntoisen lapsen kiduksen kestoni on huomattavasti Aviomiehen ”seurataan” moodia lyhyempi.

Tämä Aviomiehen seuranta  perustuu siihen, että suuri osa lasten korvatulehduksista paranee tutkimusten mukaan itsestään ja turhien antibioottien määrääminen kostautuu myöhemmin entistä vastustuskykyisempinä tulehduksina Mikä puolestaan tarkoittaa entistä järeämpi lääkkeitä. Ymmärrän tämän varsin hyvin. Minä toivoisin, että jokainen korva- tai kurkunpäätulehdus paranisi ilman yhtään antibioottia. Mutta. Tästä seuraa meidän perheessä tosi iso MUTTA, käytännössä kahden koulukunnan vastakaikkainasettelu.

Joka ainoa kerta, kun erityisesti Kakkonen on sairastanut korvatulehduksen, olen jo useamman päivän todennut, että huonommaksi menee, lääkettä tarvitaan. Joka kerta Aviomies myös muistuttaa meikäläistä tästä maallikkomaisesta sammakkomiesten sään ennustamiseen verrattavissa olevasta oireiden tulkinnasta. Aviomies haluaa olla optimisti eikä hellitä ”seurataan” moodista. Kuka ensinnäkään kestää päiväkausia kiukuttelevaa, yöheräilevää ja selkeästi kipuäreää lasta, vaikka tilanne olisi särkylääkkeillä siedettävä, siis lapselle. Tarkoitan tässä nyt todellakin sellaista lievästi oireilevaa tulehdusta enkä mitään puolikoomaista kuumeista tapausta. Joka ikinen kerta tilanne on pikku hiljaa pahentunut ja joko kotitohtorin tai ulkopuolisen puolueettoman asiantuntijan toimesta kuuri on lopulta määrätty. En kuitenkaan ole ylpeä tästä ennustajan/lasteni taudinkuvan tuntijan roolista. Enkä ole muutenkaan alkuunkaan jokaiseen lasten kolotukseen tai oireeseen reagoiva. Enemmänkin pitäisin asennettani sairastamiseen huolettomana. Mutta kyllä jokainen lääkekuuri ketuttaa ja  toivoisin että oireet vain mystisesti katoavat. Onko jollakin ikinä käynyt niin? Kokemukseni mukaan vanhemmilla menevät hermot ennen rauhallista odottamista ja reseptiä vaaditaan helposti.

Uudenvuoden aattoa vietimme kanniskelemalla neljänkymmenen asteen kuumeessa (kyllä sekin korvatulehduksessa myös täällä lopulta nousee) nuupahtanutta Kakkosta, joka myös yski verta keuhkoputkentulehduksessa. Antibiootti (jo se seuraavan vahvuusluokan Ditrim dublo, kun peruskamalla ei enää pärjätty uusineessa tulehduksessa) oli vaatimuksestani aloitettu edellisenä päivänä, mutta vaikutusta ei ollut vielä alkanut. Pääsin siinä sitten sivaltamaan, että olinko oikeassa. TAAS. Taidan ehdottaa kotitohtorille, että ravataan nyt vaan suosiolla niillä lääkäreillä vakuutuksen turvin, ettei tarvi tästä joka kertaa vääntää. Puolueeton tuomari päättäköön. Tuomari päättää myös Kakkosen jälkitarkastuksessa sen, olisiko nyt jo aika putkille. Tämä taisi olla 16 kuukauden ikäiselle kuudes tai seitsemäs tulehdus.

Tarinan opetus.  Älkää käyttäkö luontaisetuna besserwissermäisyyteen markkinointi-ihmistäkin enemmän taipuvaa kotilääkäriä, jos teillä on lapsia.

Tarinan toinen opetus. Apteekista saa ilman reseptiä Orodrops nimistä korvan puudutusainetta.Toimi meillä hyvin. Miksi kukaan ei ollut kertonut tästä aikaisemmin? Haasteena tosin on tippjen korvaan saaminen lingon lailla pyörivälle ipanalle. .

Raja ylitetty

Verbaalisten taitojen suullinen hallinta on ollut aina meikäläisen vahvuus. Osaan käyttää tätä sanoilla sivaltamisen lahjaa erittäin hyvin sekä hyvässä että huonossa. Ykkönen näyttää perineen äitinsä lahjat erityisesti ulos suolletun puheen määrän suhteen. Eilen saavutettiin tässä lajissa yksi uusi merkkipaalu.  Illan hampaiden pesun yhteydessä yrittäessäni tarkistaa lopputulosta neiti tokaisi enemmän kuin topakasti:

-          Lopeta, senkin peto!

Anteeksi mikä? Tuota synonyymiä äidille en ollut kuullutkaan, veti ihan sanattomaksi. Tuli myös hieman yllätyksenä meikäläiselle, että viittä vaille kolmevuotias osaa valita sanoja, jotka tietää vääriksi ja joilla aiheuttaa, no jos ei vielä tietoisesti mielipahaa, mutta ainakin hämmennystä. Nähtäväksi jää, mitä on odotettavissa murrosikään mennessä.  Aviomiestä tilanne tietenkin huvitti suunnattomasti.

Kostoksi piilotin yläkertaan mennessä Ykkösen toisen pupun paitani sisään ja sanoin, että äidin masussa on vauva. Voi sitä aidosti järkyttynyttä ilmettä ja alistunutta äänensävyä, jolla keskustelua jatkettiin.

-          Äiti, minä en halua meille enää toista vauvaa. En tosiaankaan halua.

Seurasi äidin tyytyväistä hihittelyä ja pikkuhiljaa paidan alta roikkuvat pupun korvat. Neidin ilmekin kirkastui.

-          Äiti, nyt sinä kyllä juksasit minua pahasti. Noin ei saa kyllä tehdä.

Näin. Olemme asettuneet tyttäreni kanssa klassiseen ja rakentavaan äiti-tytär -taisteluasetelmaan. Jotenkin minulla on tunne, että saatan jäädä tässä vahvasti kakkoseksi.

Nostalgiapläjäys vuoteen 2012

Viime vuoden kaksi viimeistä viikkoa kuluivat huuruisen kiireisessä sumussa. Tuli potkut ilman pakettia. Tuli Kakkoselle korvatulehdus. Tuli joulu ja tuli pikareissu Aviomiehen kanssa Kööpenhaminaan lepäämään. Potkuihin palaa lakimies korvausvaatimuksineen. Joulu palannee taas tänä vuonna mahdollisesti jopa astetta vauhdikkaampana. Korvatulehdus tuli jo uudelleen. Siihen tuli astetta voimakkaampi antibiootti ja neljän viikon päähän aika putkituskeskusteluun. Suutarin lapsilla ei todellakaan ole korvia.

Kööpenhamina sen sijaan, aah. Kaksi täyttä yöunta turkoosinahkaisessa, täydellisessä hotellisängyssä, sopivasti kuohuviiniä, paljon askelia, paljon ale-kasseja ja paljon hyvää ruokaa muiden laittamana. Ehdottoman suositukseni saa brasserie Degas Vesterbråssa, mutkatonta ranskalaista ja taivaallinen konditoria kylkiäisinä. En tiennyt, että tällä planeetalla on jotakin niin suussa sulavaa kuin mojito-macarones. Aaah!

Kahdessa vuorokaudessa tuli lähes nollattua viimeisen puolentoista, eikun kolmen, vuoden univelat, mutta ne tuli hankittua takaisin myös korva-keuhkokipuisen Kakkosen kanssa heti kotiinpaluuta seuranneena yönä. Luksusta silti. Reissu oli samalla ehkä viimeisiä mahdollisuuksia noin seuraavaan viiteentoista vuoteen olla jossakin muilla mailla tai ylipäänsä missään yötä kaksin ansiokkaan Aviomiehen kanssa. Isovanhemmat, appi sellaiset, vanhenevat. Sen vaan huomaa näiden nykyisten hoitotarpeiden aikana.

En ole mikään menneisyyteen tuijottelija tai uuden lupailija, mutta jotenkin nämä lapset ovat muuttaneet senkin, että hetkiä, oppeja ja kokemuksia tekee mieli muistella ja makustella. Onko niillä nykyisin jotenkin enemmän merkitystä? En haluaisi sanoa niin, että juuri lapset muuttavat kokemusten merkityksellisyyttä, mutta siltä se juuri nyt tuntuu. Tai sitten se on ikä, joka tuo tätä halua muistaa asioita ja niitä hetkiä entistä tarkemmin.  Joten se viime vuosi. Mihin se muuten katosi?

Päällimmäisenä on tietenkin viimeisimpiä tapahtumia, joku helmikuu tai kevät on pyyhkiytynyt mielestä lähes kokonaan. Tai no tammikuusta maaliskuuhun sairastettiin, siinäpä se. Mutta viime vuodesta nousee päällimmäisenä mieleen kolme isoa onnellista asiaa.

1.   Menin naimisiin täydellisen kauniina kesäpäivänä lasteni isän kanssa pienesti, sopivasti ja onnellisesti.

2.   Olen onnistunut yhdessä Aviomiehen kanssa kasvattamaan pitämään hengissä kaksi tasapainoista, normaalia, reipasta ja kovaäänisesti puoltaan pitävää lasta, joilla on kohtuulliset käytöstavat eikä mitään silmille hyppiviä ongelmia tai pelkoja. Kaupan päälle nuo kaksi ovat nivoutuneet ihmeellisen tiiviiksi sisaruspariksi. He pitävät yhtä – pääsääntöisesti aina.   Äiti, älä pakota Kakkosta syömään, etkö nää ettei hän halua! – Äiti, Kakkonen kaatui, minä autan, minä autan, minäminä! - Äiti, minä menen päiväunille omaan sänkyyn ettei Kakkosen tarvitse nukkua yksin. Kakkonen puolestaan kuskaa kaikki pöydän alta löytyneet, kuivuneet ruoka-aarteet jaettavaksi siskon kanssa, samalla periaatteella hän on valmis jakamaan myös muumi-keksit ja herra Hakkaraisen pastillit. Herkun jakaminen on minun mielestäni lähes ultimaalinen tiimihengen osoitus. En taatusti olisi itse tehnyt moista alle puolitoista- tai kolmevuotiaana.

3.   Olen onnistunut pysymään täysissä järjissäni tai ainakaan minua ei ole toimitettu hoitoon, lapset eivät ole ilmeisesti saaneet suurempia traumoja ja avioliitto jatkuu katastrofaalisesta marraskuusta huolimatta. Siis siitä kuusta, jossa käytiin 22 päiväinen sota Kakkosen ripulia vastaan samaan aikaan kun yritin käynnistää työ- ja tarharallia ja kun minut päätettiin savustaa ulos työpaikastani, jonne olin kotiaikailun jälkeen ihan innoissani palaamassa. Selvisin marraskuusta myös elämäni vähimmällä unimäärällä edelleen tulematta hulluksi tai pahoinpitelemättä läheisiäni. Stressi vei hetkellisesti lopunkin kyvyn nukkua. Onneksi nyt jo helpottaa.

Niitä lupauksia en osaa oikein edelleenkään tehdä. Aviomies päätti elää tammikuun ilman karkkia, lupasin kompata. Mutta ei tuosta nyt oikein merkittäväksi elämänmuutoksen aluksi ole. En aio rutistaa äitinä itsestäni yhtään enempää irti, olen ihan oolrait, jos se marraskuun karjuminen jätetään laskuista. Urheiluun ja itseni sivistämiseen liittyen en lupaa mitään, koska olen olosuhteiden armoilla ja annan niiden hallita ajankäyttöäni vielä muutaman vuoden.

Aion kuitenkin luvata itselleni yhden asian. Aion hankkia uuden, ihan hyvän työpaikan. Minä haluan palata töihin juuri nyt. Töiden loppuminen osoitti, kuinka paljon kaipaan omaa tekemistä ja kuinka hullulta tuntuu jäädä kotiin pakotettuna, työttömänä, silloin kun se ei ole oma valinta. Lasten kannalta se on tietysti hyvä, mutta se ei vaan ole se, mitä itse juuri nyt tahdon. Uskon silti, että töiden rinnalla olen ihan ok mutsikin. Että tämä pienten lapsen äitiyden ja työn yhdistäminen onnistuu oikeasti. Töiden suhteen aion olla astetta nöyrempi. Unelmaduunin ei tarvitse löytyä juuri nyt, vaan sellaisen johon tämä asioiden yhdistäminen onnistuu. Ehdin päteä sillain aikuisten oikeasti vielä myöhemminkin.  

Aion olla nöyrempi myös duunarina. Luulisin. Marras-joulukuun ralli osoitti, että asiat voivat olla oikeasti tosi persiillään, joten sellainen asiaan kuuluva asiantuntijanalkuttaminen saa nyt jäädä. Otan myös ohjenuoraksi jatkossa entistä selvemmin avoimuuden, johtaa se syteen tai saveen. Kysyn, jos en ymmärrä jotain. Sanon, jos näen jossakin epäkohdan tai itseäni kohdellaan jotenkin väärin. Kuulostaa ihan bullshitbingolta, mutta jotain maalitauluksi joutuminen opetti. Sen, että toimin itse niin suoraselkäisesti kuin voin, jotta voin jatkossakin kaatua saappaat jalassa, eh heh.

Ykkönen kysyi muuten eilen ensimmäisten rakettien paukkuessa, voitaisko me hankkia hänelle toinen iskä. Perustelu ei tullut ihan selväksi, jotenkin ne liittyivät jonkun tämän päiväisiin häihin jonne piti saada uusi iskä ja siihen, että Humpsillakin on kaksi iskää. Tätä en nyt uudenvuoden kunniaksikaan luvannut.